NuoliETUSIVU

NuoliUUTISET

NuoliKOIRAT

NuoliKAADOT

NuoliHIRVIHAUKKUMESTARUUS

NuoliVIDEOT JA ESITYKSET

NuoliPENNUT

NuoliKUVAGALLERIA

NuoliTAIPPARIN LÄPÄISSEET

NuoliKOESÄÄNTÖJÄ

NuoliPRESS

NuoliVIIHDE

NuoliVIERASKIRJA

NuoliMETSÄSTYSMATKAT

NuoliLINKKILISTA

NuoliIN ENGLISH

NuoliVUOLASVIRTA

 


Press - Kamtsatka

Teksti Matti Myllynen
Teksti julkaistu Metsästys- ja Kalastuslehdessä 5/01 lyhennettynä versiona

KARHUJAHTIA KAMTSATKALLA
Kamtsatka on tulivuorten, lohien ja isojen karhujen tarunhohtoinen maa. Se sijaitsee Siperian itäisimmässä kolkassa, Ohotan- ja Beringinmeren välissä, Kurillien saariryhmän pohjoispuolella.Viisi suomalaista karhunmetsästäjää suuntasi metsästysmatkansa sinne, perinteiseen karhujen kevätjahtiin.


”Viimeinkin tukevaa maata jalkojen alla”, totesimme kun laskeuduimme jo parhaat vuotensa nähneestä MI8 helikopterista hohtavan valkoiselle Kamtsatkan hangelle. Edessä jokitörmällä oli neljä siistin näköistä majoitustelttaa ja keittiöteltta. Ne olisivat majoitustiloinamme seuraavan reilun viikon aikana. Useamman vuoden haave lähteä metsästämään karhua ja retkeilemään Kanadan koskemattomiin erämaihin oli alkamassa todenteolla. Ainoastaan määränpää muuttui viimeisen vuoden aikana, kun olimme tutustuneet mahdollisuuteen suunnata retkemme Siperian itäisimpään osaan; Kamtsatkaan.

MATKA YLI SIPERIAN

Reissuun olimme lähteneet kaksi vuorokautta aikaisemmin, huhtikuun loppupuolella, kokoontuen rajanylitykseen Vainikkalassa Tolstoi junalle. Yön junamatkan jälkeen saavuimme Moskovaan jossa tapasimme Alesander Komanovin, Venäjän Kalastajain- ja Metsästäjäin liiton varajohtajan, vastuualueenaan Venäjän ulkomaalainen metsästysturismi. Hänen seurassaan tutustuimme päivän ajan ”kirkonkylän” nähtävyyksiin ja kävimme esim. moikkaamassa VILeniä.

Puolilta päivin seurueeseemme liittyi Seremetjevo 2:n lentokentällä vielä Köpi, joka tuli työesteiden takia myöhemmin lentäen. Hän toi samalla koko ase- ja patruuna arsenaalimme. Aseiden maahantullausoperaatio kesti lähes tunnin, vaikka kaikki mahdolliset aseita ja patruunoita koskevat luvat ja anomukset oli jo kuukausia aikaisemmin toimitettu Moskovaan. Vielä kierros kaupungilla käytössämme olleella pikkubussilla, ruokailu ”Kuusi ja Keppi” ravintolassa ja suunta kohti lentokenttää. Matkalla pysähdyimme jaloitteluttamaan vielä seurueemme ”karhuasiantuntijan” jämptlanninpystykorva Raikun, jotta edessä oleva kymmenen tunnin lentomatka sujuisi ongelmitta.

Viron Metsästäjäinliiton metsästysneuvos Andres Lillemäe toimi seurueemme tulkkina.Hän oli jo matkan järjestelyissä ollut korvaamaton apu ja sai nytkin käyttää kaiken neuvottelutaitonsa kun lastasimme koko varustevuoren lentoaseman matkatavaratiskille. Ylipainoa matkatavaroissa oli 160 kg, mutta sinne ne lopulta hävisivät vaivattomasti lentokoneen ruumaan, samoin katosi sadan taalan setelikin matkatavaroiden tarkastuksesta vastaavan virkailijan taskuun.

Vaikka olimme saaneet ennakkoon kuulla varoittavia kauhutarinoita Aeroflotin lentokoneiden tasosta, ei lento suuremmin hävinnyt länsimaisille kilpailijoilleen, sen jälkeen kun kone oli viimein saatu ilmaan (sitä ylikuormaa oli todennäköisesti ollut muillakin matkustajilla). Laskeutuminen muistutti kyllä enemmän iltalennolta laskeutuvan tavin loppukiitoa elokuun 20. päivän iltana. Osansa siihen varmaan aiheutti Petropavlovskin lentokentän sijainti Kamtsatkan vuoristojen juurella, jonne kylmät ilmavirtaukset Beringinmereltä tekivät omat pyörteensä. Laskeutuminen oli kokemus ainakin Andrekselle joka ei muutenkaan rakastanut lentämistä.

Lentokentällä meitä oli vastassa Michail Ostanin, Kamtsatkan riistapäällikkö. Hänen seurassa siirryimme jo todella kauan sitten parhaat päivänsä nähneellä pikkubussilla helikopterikentälle. Siellä meitä odotti vähän bussia luotettavamman näköinen MI8 helikopteri. Tunnin lentomatka hekon huumaavassa jyrinässä kului tähystellessä valkeina hohtavia vuorenrinteitä. Juuri siellä matkamme tavoitteen, Kamtsatkan karhun piti asustavan. Saamatta kuitenkaan minkäänlaista havaintoa karhuista, erotimme viimein kirkkaina pisteinä leiriimme valmiiksi pystytetyt sinipunaiset teltat.

LEIRIYTYMINEN

Siirsimme tavaramme moottorikelkoilla leiriin ja jakauduimme telttoihin. Yhteen telttaan majoittuivat Aleksander, Andres ja aikaisemmin enemmänkin kanalintujahdista innostunut Kari ja ”lintumiehemme” sekä valokuvaajamme Paul. Hän oli matkalla kokemassa Kamtsatkan kevään lintuharrastajan näkökulmasta sekä valokuvaamassa retkeämme. Toiseen telttaan majoittuivat Köpi, Pekka ja Matti, kolme valtion virkamiestä jotka olivat koukussa eränkäyntiin ja suur-riistan pyyntiin, sekä innokas karhun metsästäjä Ari joka oli käytännön työrukkasena hoitanut suurimman osan järjestelyistä kotisuomen puolella.

Kahteen muuhun telttaan majoittuivat venäläiset ammattimetsästäjät, ”jääkärit” jotka toimivat oppainamme sekä Michail ja leiripäällikkö Sergei vaimonsa Tatjanan kanssa. Hän toimi leirissä seurueen ruokahuollon vastaajana. Leiri sijaitsi tyypillisen Kamtsatkalaisen joen parikymmenmetrisen reunapenkereen päällä. Joki oli kymmenisen metriä leveä ja muutaman kymmenen senttiä syvä. Mukulakivipohja näkyi selvästi kirkkaan veden läpi.

Heti tavarat telttoihin purettuamme päätimme karistaa matkan pölyt pois joen virtaavassa vedessä. Ajattelimme joen varmaankin tulevan kuumilta lähteiltä joita täälläpäin kuulemma olisi. Heti veteen kastauduttuamme totesimme että kyllä niiden lähteiden täytyy olla tosi kaukana yläjuoksulla, niin kylmää ja virkistävää vuorenrinteiltä juuri sulanut vesi oli, toisaalta lähes kahden vuorokauden matkustaminen kieltämättä ansaitsi raikkaan päätöksen.

LEIRIELÄMÄÄ

Ensimmäinen ilta kului aseiden kohdistuksessa, varusteiden purkamisessa ja nopeassa lumikenkien ja suksien testaamisessa leirin lähimaastossa. Paulin jokitörmälle pystyttämä kaukoputki oli heti alkuillasta lähtien ollut jääkäreiden suosiossa. Vastapäiseltä vuorenrinteeltä, jonne matkaa oli liki kymmenen kilometriä, todettiinkin illan aikana karhunjäljet.

Illan hämärtyessä siirryimme Tatjana valtakuntaan, ruokailutelttaan, jonne leiriemäntämme oli taikonut suorastaan ruhtinaallisen tervetuliaisaterian. Pöydässä oli tarjolla kylmäsavulohta, useita salaatteja joissa maistui voimakkaasti karhunlaukka, paikallinen c-vitamiinipakkaus jonka maku oli paljon voimakkaampi kuin valkosipulin. Alkuruokana keittoa smetanalla varustettuna ja pääruokana reilut pihvit perunamuusin kera. Ruokajuomaksi oli varattu riittävästi vettä, olutta, viiniä ja vodkaa.

Seurueemme vanhimpana Köpi piti tervetuliaispuheen, jossa hän ylisti leiriolosuhteita ja kertoi toiveemme: ”emme tulleet ampumaan mitään pikkukarhuja!”
Leirin johtaja puolestaan toivotteli meidät tervetulleiksi ja lupasi meille unohtumattomia metsästyskokemuksia. Samalla hän varoitteli, ettei heidän alueellaan ole totuttu metsästämään koiralla. He pitivät paikallista hiipimismetsästystä huomattavasti varmempana. Heiden karhunsa eivät ole tottuneet koiriin ja saattaisivat tappaa kiusanhengeksi kokemansa koiran vuorenrinteitä tiheänä mattona peittävissä kääpiösembramänniköissä tai karistaisivat sen kannoiltaan juoksemalla.

Raiku ei moisista varoituksista tuntunut paljon häiriintyvän, vaan keskittyi paljon olennaisempaan. Se teki tuttavuutta leiripäällikkö Sergein länsisiperianlaikanartun kanssa, joka juuri oli tulossa juoksulleen. Jääkärit kertoivat neljän edellisen päivän aikana nähneensä läheisillä vuorilla kuusi karhua, joten toiveita karhun kohtaamisesta piti olla.

Yön pimennyttyä lisäilimme telttakaminoihin viimeiset pesälliset puita ja kävimme nukkumaan. Ensimmäisen yön uni oli kuitenkin jokaisella hiukan katkonaista. Välillä kaminan veto oli liian isolla ja teltta lämpeni kuin sauna. Toisinaan opettelimme pimeässä leirielämän rytmiin pääsemistä taskulamppuja ja tulitikkuja etsien. Aamuyöstä aloitti helmipöllö soidinpuputuksensa, joskus kauempana ja joskus aivan teltan nurkalla. Tämä uusi tuttavuutemme kertoilikin joka yö kuulumisiaan koko matkamme ajan, mutta ensimmäisten öiden jälkeen se kuului normaaleihin leirielämän ääniin, eikä häirinnyt kenenkään unta.

METSÄSTYSTÄ

Tukevan aamupalan jälkeen pääsimme viimeinkin tositoimiin. Yön aikana oli pakkanen kovettanut edellisen illan nuoskalumen teräshangeksi. Puranoihin, kamtsatkalaisten yksitelaisten moottorikelkkojen rekiin lastattiin päivän varustus; sukset, lumikengät ja muonaa. Aamun noin 10 asteen pakkasen takia lumipuvun alle joutui varaamaan vaatetta suhteellisen reilusti. Jakaannuimme kylmät kelkat savuten jokainen eri suuntiin, oppaidemme toimiessa kelkkakuskeina.

Siirryimme kelkoilla 5 – 20 kilometrin päähän leiristä. Matkalla pysähtelimme välillä muutaman kilometrin välein kiikaroimaan vuorten rinteitä josko siellä näkyisi edellisten päivien nuoskakelien aikaisia karhunjälkiä. Isäntämme eivät olleet turhaan muistuttaneet meitä, että aurinkolasit ja lumipuku ovat välttämättömät varusteet, sillä aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja hanki hohti kirkkaan valkoisena. Leirimme lännen puolella vuorten ja Ohotanmeren väliin jäävä alue levisi tasaisena ja jokia risteilevänä tundrana.

Metsästyksen suuntasimme sisämaan puolelle vuorten väleissä näkyviin jokinotkoihin. Lunta notkelmissa ja vuorten rinteillä oli vielä reilun metrin verran ja paikoissa joihin tuisku oli lunta kerännyt, saattoi sitä olla useampikin metri. Näki kuitenkin että kevät oli jo hyvää vauhtia ohentanut lumikerrosta, koska jänisten syönnösjäljet kivikoivujen oksissa olivat parhaillaan metristä kahteen lumenpinnan yläpuolella. Lunta oli siis täytynyt olla enimmillään 2 – 3 metriä, tai jänisten todella isoja.

Kelkkasiirtymisten jälkeen kiipesimme oppainemme jokilaaksojen varrella noin kilometrin korkeuteen nousevien vuorten rinteille. Yritimme kiikaroimalla havaita ensimmäisinä heränneet karhut, jotka olivat jääneet vuorenrinteille sulapaikkoihin lepäilemään ja aurinkoa paistattelemaan. Ensimmäisinä olivat heräilleet nuorehkot urokset ja yksinäiset naaraat. Suurimmat urokset ja emot pentujensa kanssa lepäilivät vielä talvipesissään. Heti heräämisensä jälkeen karhut nousivat melkein vuorten huipuille. Siellä lumi kesti koko päivän kantavana ja liikkuminen sulapaikkojenkin välillä helppoa.

Jo ensimmäisiin tähystysrinteisiin matkatessamme näimme yölliset karhunjäljet. Karhu oli iltayön aikana siirtyneet jokinotkojen poikki vuorijonolta toiselle, hangen vielä pettäessä. Ensimmäinen aamupäivä meni huikeisiin näköaloihin, kirkkaaseen hankeen ja auringonpaisteeseen totuttautuessa. Kukaan ei vielä saanut kontioista havaintoja. Iltapäivällä kahden aikoihin alkoi auringonpaiste tehdä tehtävänsä hangenpintaan ja liikkuminen vuorijonojen välillä olevassa hangessa alkoi nopeasti muuttua hankalaksi.

Kokoonnuimme vuoren alarinteessä olevan kivikoivikon ja jokitasangolla olevan tundran rajaan leiritulille aterioimaan. Eväinämme oli paikallista chilimausteista retkimuonaa ja Tatjanan valmistamat voileivät ja tietysti zajua, (meikäläisittäin teenä paremmin tunnettua).

Ainoa tuore havainto karhuista oli Karin paluumatkalla havaitsemat karhunjäljet. Karhu oli ylittänyt heidän aamulliset kelkanjälkensä. Tässä vaiheessa päivää katsottiin liikkeellä olevan karhun perään lähteminen turhaksi. Kari ja hänen oppaansa Alexei, joka oli entinen edustustason ampumahiihtäjä, olivat saaneet aamun aikana liikuntaa riittävästi kavuttuaan useamman vuoren huipulle tähyilemään.

Palailimme leiriin viiden maissa ja ryhdyimme valmistautumaan ilta-aterialle. Silloin Paulin kaukoputkella tähystämässä ollut Sasha havaitsi vastapäisen vuoren rinteellä matkan ensimmäisen karhun. Ruokailu unohtui ja lähdimme välittömästi pyytämään vastakkaisessa rinteessä lepäilevää ”valtavaa” karhua.

Karhun pyytöreissu venähti kuitenkin pitemmäksi kuin olimme nopeassa tilanteenarvioinnissamme aavistaneetkaan. Avarat Kamtsatkalaismaisemat olivat harhauttaneet aliarvioimaan etäisyydet ja vuoren jyrkkyyden alakanttiin. Ari ja Köpi palasivat pyytöreissulta klo 2 – 3 välillä aamuyöllä testattuaan lumikenkien soveltuvuutta metriseen nuoskalumeen, joka upotti pohjia myöten. Matti ja oppaansa Ivan palasivat vasta seuraavana aamuna yhdeksän jälkeen vietettyään yön nuotilla, Raikun tehdessä koko yön tuttavuutta uuden ystävänsä, Kamtsatkan karhun kanssa.

KARHUKOSKETUKSIA

Seuraavat pari päivää menivät ensimmäisen tapaan vuorelta toiselle kivutessa ja karhuja tähystellessä. Muutamia karhuhavaintojakin onnistuimme saamaan, mutta jokaisella kerralla karhut ennättivät häipyä ennen kuin onnistuimme kiertämään samoille rinteille tuulen alapuolelta. Näimme myös emoja erauspentujensa kanssa, mutta niiden annoimme oleskella rauhassa.

Toisena jahtipäivänä juuri kun olimme heränneet edellisen yön pyytöreissun jäljiltä, havaittiin samassa rinteessä kuin edellisenäkin iltana kaksi isoa karhua. Edellisestä reissusta viisastuneina annoimme karhujen käydä lekottelemaan ilta-aurinkoon ja lupasimme palata asiaan seuraavana aamuna hankiaiskelin aikaan. Ensimmäisistä päivistä lähtien havaitsimme myös runsaasti ”rocomahan”, ahman jälkiä. Oppaamme kertoivatkin niiden olevan luvallista riistaa, mutta sovimme että annamme ahmojen jolkotella rauhassa.

Neljännen päivän aamuna Kari ja Ari lähtivät leirin vastapäätä oleville vuorille ja muut suuntasivat sisämaahan, missä edellisenä iltana oli saatu näköhavainto useammastakin isosta karhusta. Tähän asti ne olivat aina onnistuneet jättämään jäljittäjänsä. Päivästä muodostuikin matkan menestyksellisin päivä. Illalla kun leirissä pidettiin karhun kaataisia, nautimme Tatjanan loihtimia ruokia ja kilistimme snapseja karhujen muistoksi, kertoi Matti päivän tapahtumista: ”Lähdimme Igorin kanssa rinteelle, jonka huipun taakse Köpi ja Ari eilen (illalla), näkivät ison karhun häipyvän illan pimentyessä.

Kiipesimme Igorin kanssa vuoren yli mutta karhu oli jatkanut matkaa seuraavankin laakson taakse suoraviivaisesti. Muutaman tunnin vuorenharjanteelta toiselle kiipeämisen jälkeen Igor havaitsi neljä ”Marco Poloa”, lumilammasta. Onnistuimme vuorenhuippujen suojassa pääsemään kiikaroimaan niitä ampumaetäisyydeltä mutta Igorin kerrottua niiden kaatoluvan hinnaksi 11.000 USD, rupesivat ne näyttämään elävinä erittäin kauniilta. Lumilampaita tähystellessämme löysimme karhun jäljet aivan vuoren jäiseltä huipulta. Raikun vedosta päätellen ne olivat aivan tuoreet. Nämä sisämaan puoleisten vuorten pohjois- ja itäreunat olivat kuitenkin niin jyrkkiä ja terävärosoisia kallioita että Raikun irti laskeminen siellä olisi ollut sille todella vaarallista.

Lopulta parin tunnin jäljityksen ja tähystelyn jälkeen Igor onnistuikin havaitsemaan karhun vuoren melkein pystysuoralla rinteellä. Se oli noin 400 metrin päässä, satakunta metriä meidän yläpuolella. Jätin Raikun Igorille ja kiipesin harjanteen suojassa parisataametriä ylöspäin, tarkoituksena päästä ampumatilanteeseen karhun yläpuolelta rinteestä. Kun pääsin karhun oletetun paikan yläpuolelle ja tähystin harjanteen yli huomasin että karhu oli siinä välissä siirtynyt vuorostaan alaspäin melkein äskeiselle lähtöpaikalleni. Tuuli puhalsi rajusti rinteeseen pohjoisen puolelta nousten rajuna virtauksena vuorenharjanteen yli joten karhulla ei ollut mitään mahdollisuuksia havaita meitä. Tähtäilin karhua, mutta ampumamatka oli edelleen liian pitkä. Igor saapui luokseni ja kielsi ampumasta sanoen että rinteessä on kaksi karhua, ylempänä oleva vaalea ja isompi ja se jota tähtäilin, oli pienempi ja tummempi. Kerroin hänelle kyseessä olevan saman karhun, se oli vain vaihtanut paikkaa ja näytti täältä katsottuna tummemmalta. Pienen neuvottelun jälkeen laskeuduimme takaisin jäistä rinnettä alaspäin satakunta metriä. Jäistä reunusta myöten pääsimme seuraavalle harjanteelle. Sen yli kurkistettuamme näimme jälleen karhun, olimme melkein sen yläpuolelle. Se oli siirtynyt pienelle pystyreunaiselle kielekkeelle, tutkien yöllisiä lumilampaan jälkiä. Matkaa karhuun oli vajaa sataviisikymmentä metriä. Kävin harjanteelle pitkälleni ja otin tukea aseelle lumipenkereestä. Tilanne oli kuin ampumaradalla, ei pienintäkään mahdollisuutta ohilaukaukseen. Puristin liipasinta hitaasti, 338 Win Magnum tönäisi rajusti. Karhu vain nytkähti, jääden horjumaan paikalleen. Olin varma että laukaus oli tappavalla kohdalla, mutta Igor kehoitti heti ampumaan toisen kerran. Tein latausliikkeen ja ammuin uudelleen. Toisen laukauksen jälkeen karhu putosi vajaat sata metriä melkein pystysuoraa vuorenrinnettä pysähtyen lopulta isoon kivilohkareeseen. Onneksi pysähtyi, sillä sen jälkeen jäistä rinnettä olisi riittänyt yli puoli kilometriä.

Kaadolla Igor näytti ettei yli neljänkymmenen karhun kaatokokemus ole mennyt hukkaan. Karhun nylkeminen lumihangessa ei vienyt kuin muutaman hetken ja nahka on erinomaisesti nyljetty.

Moottorikelkka oli vuorijonon toisella puolella, joten päätimme haudata lihat lumeen kivilohkareen juureen etteivät ahmat ja korpit pääse niitä verottamaan. Tarkoituksemme oli palata noutamaan lihoja seuraavina päivinä. Nahkan Igor pakkasi tiukaksi paketiksi kankaasta tehdyllä joustavalla narullaan paksuun muoviin ja lähdimme vuorijonon yli takaisin Puranalle. Paluumatkalla näimme vielä ahman joka laskeutui vuorenrinteeltä suoraan jäljillemme jääden tutkimaan niitä ainakin viideksi minuutiksi noin 400 metrin päähän.”

Kilistämme reissun ensimmäisen karhun kunniaksi ja Paul joka oli Köpin mukana kuvaamassa kertoi päivän retkestä: ”Olimme tähystämässä samalla vuorella missä Ari näki eilen ison karhun. Oppaana meillä oli Sasha, tämä todellinen tähystysihme. Puoliltapäivin Sasha huomasi vastakkaisella vuorella ilmeisen suuren karhun. Odottelemme ja tarkkailimme karhun liikkeitä. Se pysähtyi kääpiösembramännikköön. Köpi ja Sasha sonnustautuivat matkaan, enkä tohtinut jäädä yksinään kelkalle. Alkaa neljän tunnin KAUHEA kiipeäminen. Kun ehdimme ylös, on karhu tietty jo häipynyt. Itse olin valmis luovuttamaan, mutta Sasha veti ryhmää edelleen vuorenharjanteelle. Välillä hän kysyi Köpiltä:”Kaput?” ja Köpi vastasi suomalaisen erämiehen sisulla ”Niet”. Harjanteella näimme aamuiset karhun jäljet. Jatkoimme jälkiä seuraten ja äkkiä Sasha ilmoitti ”medvet”. Karhun pää on vilahtanut näkyviin kumpareen takaa kääpiösembramäntypensaasta. Etenimme varovasti ja siinä karhu näkyi aivan rinteen reunassa. Sitten Köpi tähtäsi, PAM, ja karhu putosi näkymättömiin kierien rinnettä parisataa metriä. Laskeuduimme alas karhun luokse, Sasha ja Köpi aseet tanassa. Otso oli kuitenkin kuollut. Sasha veti karhua yksinään kurua pitkin ehkä 200 metriä alaspäin. Itse tulin osan matkaa persliukua. Sitten Sasha nylki alustavasti eläimen sekä otti suolet pois. Sapen hän otti talteen kuivattavaksi ja myytäväksi myöhemmin välikäsien kautta Japaniin.

Olihan se tosi rankka reissu, palkkioksi sain videolle muiston karhun jäljityksestä, hiipimisestä, kaadosta ja tunnelmista heti kaadolta”, päättää Paul tarinansa. Käytyämme saunassa, jonka olimme heti toisena iltana rakentaneet pressuista ja ylimääräisestä kaminasta, jatkoimme peijaisten pitoa. Vain kaksi puuttui meidän jo hiukan lauluakin virittelevästä porukasta. Kari ja hänen oppaansa Ivan olivat vielä pyytöreissulla. Viimeiset havainnot heistä olivat ensin illalla viiden aikaan saatu VHF radioviesti vastapäisen vuoren rinteiltä. Kari kertoi olevansa jo aivan ”kaput”. Pari tuntia myöhemmin radion viimeisillä virroilla välitettiin tieto että myös siellä oli karhu kaatunut!

Leirin herätessä seuraavana aamuna Karia ja Ivania ei vieläkään näkynyt. Venäläiset oppaamme eivät asiasta suuremmin huolestuneet. Jääminen metsään yöksi ilman leiriytymisvarusteitakin oli heidän mielestään vain pieni vastoinkäyminen. Aamupalan jälkeen Igor ja Matti lähtivät kuitenkin kelkkailemaan Karin ja Ivanin oletetulle joen ylityspaikalle, reppu täynnä kuivia vaatteita, lämmintä juomaa ja muonaa. Jo parin kilometrin päässä saapui Ivan vastaan kelkallaan Karin istuessa kelkkareessä karhuntaljan päällä väsynyt, mutta onnellinen ilme kasvoillaan.

Leiriin tultuamme muistelimme ensimmäisen illan nuotiokeskustelujamme siitä miten helppo karhu olisi täältä avoimesta vuoristomaisemasta ampua. Kari kommentoi siihen omaa pyytöreissuaan sanomalla:”Tämän karhun olen kyllä ansainnut, kuononpäästä perskarvan viimeistä mutiaista myöten”. Saamansa karhun lisäksi he olivat nähneet päivän aikana viisi karhua, mm. emän ja kaksi erauspentua.


KALASTUSTA JA LÄMPIMIÄ LÄHTEITÄ

Illalla juhlistimme vappuaattoa. Pekka sitoi mukaan varaamansa ilmapallon juhlakoristukseksi teltan edustalle koivunoksaan. Samalla vietimme Karin karhun kaataisia. Seuraavana aamuna Ari ja Pekka lähtivät jälleen metsälle, tavoitteena päästä leiriä vastapäätä oleville rinteille, vaikka välissä olevan isoimman joen pinta oli alkanut uhkaavasti nousta lumien sulaessa nopeasti. Muu seurue pakkasi mukaan kalastusvälineet ja uimahousut. Tavoitteenamme oli muutaman kymmenen kilometrin päässä oleva suurempi joki, sinne jo mahdollisesti nousseine lohineen ja sen jälkeen kuumat lähteet.

Alkumatkan kuljimme moottorikelkoilla ja loppumatkan pitkin tundraa venäläisellä maastokuorma-autolla liki parinkymmenen kilometrin matkan. Saavuimme metsäautotietä vastaavan tien varteen, jota ajoimme vielä 20 – 30 kilometriä joelle. Joella oli läheisen kylän asukkaita onkimassa mato-ongella pienehköjä tammukoita. Suuremmat lohet eivät olleet vielä nousseet merestä, joten lippojemme ja vaappujemme tarjoileminen osoittautui turhaksi.

Oppaamme ja autonkuljettajamme Sergein veli oli tullut myös vaimonsa kanssa joelle viettämään Vappua ja kalastelemaan. Hänen pyytämistään ja paistamistaan tammukoista nautimme maittavan vappulounaan jokivarressa. Tapasimme myös paikallisia kevätmetsästäjiä jotka olivat vesilintujahdissa. Saaliinaan heillä oli sinisorsia, telkkiä ja koskeloita. Andres osti heiltä 50 ruplalla yhden sinisorsan illan aterian lisukkeeksi.

Aterian jälkeen ahtauduimme jälleen Katzin ohjaamoon ja lavalle. Ajomatkan aikana Paul bongasi toisen haaveilemistaan erikoisuuksista, kun näimme JÄTTILÄISMERIKOTKAN. Sen siipien kärkiväli lähentelee kahta ja puolta metriä, siis yli puolimetriä enemmän kuin meillä esiintyvällä merikotkalla.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuimme kuumille lähteille, jossa oli vanha venäläinen ”kylpylä”. Kylpylä oli ehkä hiukan liioitellusti sanottu vanhasta ja ränsistyneestä kaksikerroksisesta rakennuksesta, jossa oli muutamia huoneita majoitusta varten ja pieni pöytä myyntitiskinä. Tarjolla oli lähinnä muutama tupakka- ja karamelliaski.

Majoitusrakennuksen takana oli ulkoilmaan rakennettu, kaakeloitu, noin 10 x 20 metrinen uima-allas. Vesi altaaseen tuli suoraan vuorenrinteessä pulppuavasta kuumasta lähteestä. Altaan yli 40 asteisessa vedessä uiskentelemalla vietimme Vappuiltapäivää auringon loistaessa pilvettömältä taivaalta ja lämmittäessä ilmankin hotellin seinustalla pariinkymmeneen asteeseen. Siperialainen uimahallitarjous oli ainakin edullinen, päivän lysti maksoi 10 ruplaa henkilöltä.

Kylpylällä tapasimme myös kamtsatkalaisia kalamiehiä, jotka olivat tulleet noin 80 kilometrin päästä meren rannalta. Heillä oli päivän saaliina useita kymmeniä kiloja pieniä, alle kilon painoisia lohia joiden he kertoivat nousseen jokisuulle. Meidän kalastuspaikoillemme nousemiseen niillä menisi vielä viikosta kahteen. Leiriin palattuamme kuulimme, että Ari oli ampunut karhun vastakkaiselta rinteeltä. Leirissä olleilla oli ollut jännittävät paikat seurata kaukoputkella Arin metsästyksen onnistumista. Etäisyyttä tosin oli yli kymmenen kilometriä, joten aivan eturivin paikoista ei ollut kysymys. Joka tapauksessa tiesimme jo ennen Arin tuloa leiriin, että pyytömiehestä oli tullut ”saamamies”.

Igor ja Ari saapuivat leiriin juuri ennen pimeän tuloa ja kertoivat että heillä oli ollut hyvä päivä. Aamulla he olivat nähneet uskomattoman ison ja komean ilveksen, joka täällä on rauhoitettu. Päivän kruunasi Arin omien sanojen mukaan hänen elämänsä paras laukaus. Vaativien jokien ylitysten ja useammalle huipulle kiipeämisen jälkeen hän oli verestänyt vanhoja jenkkifutistaitojaan ylittäessään juosten viimeisen harjanteen pakenevan karhun perässä. Viimeisen spurtin jälkeen hän oli ampunut pakoon laukkaavan karhun kertalaukauksella 250 metrin matkalta.

Seuraavana aamuna sää muuttui nopeasti, kuten oppaamme olivat varoitelleetkin. Vuoret olivat sumun peitossa ja näkyvyyttä oli vain muutamia satoja metrejä. Myös hanki oli pehmeätä jo aamusta, koska yöpakkasta ei ollut. Vietimme päivän pelaillen korttia. Pekka, joka oli joka päivä kiipeillyt rinteitä aamusta iltaan, tankkasi itseään joko Tatjanan keittiön pöydän ääressä tai keitellen itse pussikeittoja teltassa retkikeittimellä.

KOTIINLÄHDÖN AIKA

Metsästelimme vielä parina päivänä. Pekalla oli muutamia todella jännittäviä tilanteita, mutta aina viimehetkellä tuulten kääntyminen, tai jokin muu vastoinkäyminen pelasti karhun hengen. Viimeisenäkin metsästyspäivänä Pekka ja Sasha näkivät kaksi aikuista karhua sekä kaksi emoa joilla molemmilla oli mukanaan kolme erauspentua. Igor ja Matti tekivät täyden työpäivän hakiessaan vuorijonon taakse hankeen hautaamansa karhun ruhon. Samalla he saivat huomata ahman sittenkin löytäneen ruhon ja ehtineen syödä siitä puolet.

Sitten lumet häipyivät tasangoilta ja vuorten etelärinteiltä niin, että liikkuminen leiristä vuorille ja vuorten välillä moottorikelkoilla loppui. Oli tullut aika ryhtyä pakkaamaan ja aloittaa paluumatka Petropavlovskiin ja sieltä kohden Suomea. Viimeisenä iltana leirillä nautimme juhla-aterian, pääruokana oli itämainen herkkuruoka; karhunkäpäläkeitto. Ennen karhun lihojen ottamista ihmisravinnoksi leiripäällikkö Sergei ja Ari tarkastivat lihat vanhalla mikroskoopilla, mahdollisen trikiinivaaran varalta.

Juhla-aterian yhteydessä oppaamme ja isäntämme kertoivat yllättyneensä suomalaisten metsästäjien kyvyistä ja halusta tehdä töitä saaliinsa saamiseksi. He olivat tottuneet Keski-euroopan ja Amerikan metsästäjiin, jotka eivät osanneet liikkua maastossa. Oppaat olivat joutuneet jopa vetämään metsästäjät reellä vuoren rinteitä ylös päästäkseen sopiville jahtipaikoille.

Aterian jälkeen saimme vielä seurata vastakkaisen vuoren rinteeltä kun emokarhu kahden tämänkeväisen pentunsa kanssa lähti liikkeelle talvipesästään. Reilun viikon aikana olimme nähneet leiristä vastakkaiselle rinteellä kaikkiaan yli kaksikymmentä karhua ja muualla maastossa nähdyt karhut mukaan lukien näimme 30- 40 eri karhua.

Lähtöaamuksi Sergei oli noutanut tienvarresta maastokuorma-auton leiriin. Lastasimme varusteemme autoon ja paluumatka Petropavlovskia kohden saattoi alkaa. Tulomatkan tunnin helikopterilento vaihtui palatessa kahdeksan tunnin automatkaksi. Sen jälkeen ymmärsimme hyvin, miksi helikopteri on näillä alueilla suosittu kulkuneuvo. Petropavlovskissa seuraavaksi päiväksi järjestettyä lentoa odotellessa tutustuimme Kamtsatkan pääkaupungin nähtävyyksiin ja torielämään. Hotellissa tapasimme saksalais/espanjalaisen metsästysryhmän. He kertoivat onnistuneensa karhunmetsästyksessään vielä meitäkin paremmin. Neljä miestä saaliinaan neljä karhua. Kotimatkan alkaessa Andres jälleen neuvotteli koneeseen ylikuormamme, jota nyt oli jo yli kahdensadan kilon. Olihan kuormassa nyt neljän karhun nahkat, leiripäällikkö Sergeiltä Arin ostama puhdasrotuinen länsiperialaikan pentu ja kaikki muut tuliaiset.

 

 
Matti Myllynen | +358(0)40 5081693 | matti@karhunkaatajan.com | Rastaankatu 13  53850 Lappeenranta  Finland              Kaakon Nettipalvelu