NuoliETUSIVU

NuoliUUTISET

NuoliKOIRAT

NuoliKAADOT

NuoliHIRVIHAUKKUMESTARUUS

NuoliVIDEOT JA ESITYKSET

NuoliPENNUT

NuoliKUVAGALLERIA

NuoliTAIPPARIN LÄPÄISSEET

NuoliKOESÄÄNTÖJÄ

NuoliPRESS

NuoliVIIHDE

NuoliVIERASKIRJA

NuoliMETSÄSTYSMATKAT

NuoliLINKKILISTA

NuoliIN ENGLISH

NuoliVUOLASVIRTA

 


Kaadot - Slovenia 2005


SAKSANHIRVIJAHTIA SLOVENIASSA


MATKAA

Nyt pitäisi löytää Marco-niminen opas jonka pitäisi olla vastassa heti tullin jälkeen. Toteaa ”vastuulliseksi matkanjärjestäjäksi” nimeämämme Pekka. Lentomatka Wieniin, sieltä auton vuokraus, samoin kuin Itävallan ja Slovenian rajan ylitys oli sujunut vaivattomasti. Ei edes uusien EU-veljien eli Slovenian tulli ollut kiinnostunut aseistamme ja passintarkastus oli läpäisty EU-kaistaa pelkällä vilkaisulla.

Oikeastaan koko matkan järjestelyn piti olla vain peiteoperaatio tuttavamme Kimmon 50-vuotispäivien yllätyslahjaksi järjestetylle Kanadan mustakarhujahtimatkalle. Tässä nyt kuitenkin oltiin ja välittömästi tullin jälkeen löytyy myös vihreä WW Caddy ja meitä rajalle vastaan saapunut ammattimetsästäjä Marco. Nopean esittäytymisen jälkeen suuntaamme nyt kolmeksi autoksi kasvaneen seurueemme kohti n. 100 000 asukkaan Mariburia ja sieltä esimakua tulevasta viikosta antavaa kapeaa, mutkaista vuoristotietä kohden Lovrensin Po Harju kylää siellä sijaitsevaan vuoristomotelliin.

MAJOITTUMISTA

Ryhmämme täyttää koko motellin yläkerraksi tarkoitetun kolmihuoneisen majoitustilan. Keskimmäiseen ”tulenjohto” kämppään sijoittuu Pekka ja Matias, ensimmäiseen Juha ja Matti ja viimeiseen, eli peräkammarin pojiksi Kari ja peiteoperaation kohde Kimmo.

Peiteoperaatio ja keväällä Kimmolle vuorokauden varoitusajalla tullut mustakarhujahti olivat vieneet Kimmolta luottamuksen muuhun ryhmään niin, ettei hän vielä 2 vrk ennen lähtöä ollut ollenkaan varma, oliko tämä Slovenian saksanhirvijahtimatka ollenkaan toteutumassa. Tässä nyt kuitenkin oltiin, huoneet välittömästi kodikkaan näköisinä, täynnä jahtitavaroita.

Majatalon alakerrassa oli autotallia, varastoa ja jopa yhden radan keilarata. Viereisessä siivessä oli pieni ruokasali, isompi kokoussali ja perällä keittiö ja muutaman hengen pubi. Heti ovesta sisään astuessa huomasi, että majatalomme pitäjä, 75-vuotias Maxim oli metsämies henkeen ja vereen. Kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä sarvitrofeita ja täytettyjä eläimiä. Seinillä oli villisikaa, kuusipeuraa, lintua, jänistä ja olipa kokoussalin seinänvieressä kokonainen täytetty karhukin vitriinissä. Suurimman osan kuitenkin veivät Slovenian kansalliseläimen gemssin trofeet ja matkamme pääasiallisen jahtikohteen saksanhirven sarvitrofeet ja täytetyt päät.

Jahti-isäntämme, joka oli tämän valtion metsästysalueen johtaja, pitämässä lyhyessä tervetulo toivotuksessa ja opastuksessa selvisi, että alueemme kuuluu 34 000 hehtaaria. Alue jakaantuu kuuteen eri osaan ja jokaisella toimii oma ammattimetsästäjä, jotka toimivat tulevan viikon ajan oppainamme. Puolet alueesta oli valtion maalla ja sinne ammattimetsästäjillä oli mahdollisuus perustaa ruokintapaikkoja ja hyödyntää niitä kyttäysmetsästyksessä. Puolet taas sijaitsi yksityisten mailla, sinne ruokintapaikkojen perustaminen oli kiellettyä, koska näin houkuteltaisiin villisikoja ja saksanhirviä tekemään tuhojaan viljelyksille. (Valtion maille niitä sitten olikin PERUSTETTU).

Seinillä olevien trofeiden äärellä kävimme illan aikana nopean kurssin saksanhirven trofeista ja niiden pisteytyksistä. Mahtavat trofeet kruunuineen ja pari lasillista paikallista, 15 vuotta tammitynnyrissä haudutettua kansallisjuomaa, joka ei todellakaan ollut suomalaisen maun mukaan valmistettua, sai kuitenkin keskieurooppalaisen trofeeinnostuksen tarttumaan seurueeseemme sen verran, että saimme aikaiseksi pienen vedon. Muu seurue maksaa suurimman trofeen saaneen metsästäjän matkan.

Illan mittaan pieneen pubiin kertyi myös muutamia paikkakuntalaisia ja heillekään kaukainen Suomi ei ollut täysin tuntematon. Lähes kaikki muistivat Matti Nykäsen ja olivat kuulleet hänen edesottamuksistaan niin urheilun kuin muunkin elämän saroilta.

KOHDEN VUORIA

Aamulla herätys oli 04.30, ja aamupalaksi pelkkää kahvia. Kyllä herätti. Läpi yön termospullossa seisonut, jo illalla meidän käsityksen kahvista ylittävä musta neste kyllä avasi silmät hetkessä.

Tässä vaiheessa ryhmä jaettiin kahtia. ISOMMAT pojat lupautuivat jäämään läheisemmille, valtion mailla sijaitseville alueille ja me ”pienemmät” läksimme Ivanin Nivan perässä kapeaa asfalttitietä puolen tunnin ja 20 km:n ajomatkan päähän Rishina Po Harjun kylään. Täällä odotti vielä kaksi ammattimetsästäjää. Ivan, meitä noutanut opas kertoi, että hän lähtee Pekan kanssa, Josefiksi esittäytynyt opas osoitti minua ja Juhalle jäi jo hiukan ikääntyneemmän näköinen, jo heti esittelyssä lempinimen Menninkäinen ansainnut opas.

Vuokra Skoda parkkiin, kivääri Josefin Samaraan ja kohden vuoria entistäkin jyrkemmin. Tie vaihtui jos mahdollista entistäkin mutkaisemmaksi ja vuoren rinne jyrkemmäksi, tien kierrellessä välillä lähes pystysuoraa seinämää pikkuhiljaa ylöspäin. ”Tasamaalla” kasvaneena ei ollut voinut edes kuvitella, miten tiet ja myöhemmin polut nousevat vuoren rinnettä. Ei riitä että kierretään pikkuhiljaa sivurinteessä ylöspäin. Vähän väliä tulee sivurinteessä syväreunainen puronuoma vastaan ja niiden reunat ovat poikkirinteeseen vieläkin jyrkemmät kuin itse vuoren rinne. Alarinteessä nämä rotkot ovat jopa satoja metrejä syviä.

Samaran hitaasti kiivetessä ylös rinnettä käydään samalla lyhyttä tutustumista ja taktiikkapalaveria. Neuvottelua haittaa ettei yhtään yhteistä kieltä tunnu löytyvän. Kuitenkin sekoittelemalla englantia, saksaa ja venäjää saamme nopean tutustumisen käytyä ja sovittua taktisista merkeistä mitä käytämme ja mahdollisessa ampumatilanteessa nopeasti sovittua, onko riista lupiemme mukainen. Lupamme oli vain uros saksanhirvelle ja käytäntö oli sama kuin muissakin Euroopan maissa. Jos saksanhirvellä on sarvien latvassa niin sanottu kruunu, eli sarvi jakaantuu vielä latvassa kruunumaisesti kolmeen tai neljään haaraan, saa tällaisen uroksen ampua vasta, kun se on yli kymmenvuotias.

Kesken sarvien pisterajoista neuvottelun ilmestyy tielle, aivan auton eteen saksanhirvinaaras ja yhtä nopeasti se myös häviää ylärinteeseen tienvarren kuusentaimien joukkoon. Kaurisluvat ovat jo kuluvalta kaudelta loppuneet. Villisikaa on myös mahdollisuus ampua, mutta niiden Josef kertoo pääasiallisesti asustelevan laaksossa viljelyksien tuntumassa. Metsäkaurisluvat puolestaan ovat jo loppuneet. Gemssiä, tuota lyhyt sarvista vuorilammasta Josef yrittää kovasti mainostaa ammuttavaksi, mutta nuo lähinnä pyyhenaulakkoa muistuttavat sarvet eivät ainakaan tässä vaiheessa jahtimatkaa saa vielä innostumaan.

Lopulta Samara pysähtyy. Otan kiväärin ja repun selkään ja Josef ripustaa isot katselukiikarit kaulaansa. Gps näyttää korkeudeksi 1300 metriä. Tasainen ohut sade ja sekä ylä- että alapuolella ilmavirtausten mukana ajelehtivat sumulta näyttävät pilvet tekevät kuitenkin tähystyksen lähes mahdottomaksi. Näkyväisyyttä on vain muutamasta kymmenestä metristä muutamaan sataan metriin, riippuen minkälainen pilviverho milloinkin on kohdalla. Matka pientä sivuharjannetta todella isojen kuusien välissä taittuu äänettömästi, opas edellä ja metsästäjä heti vajaan askeleen päässä sivussa ja perässä. Jokaisen kumpareen ja harjanteen takaa tähystetään avautuvaa metsää tai pieniä heinikkoisia vuorenrinneaukkoja.

On kuljettu vajaa tunti, kun Josef huomaa harjanteen takana pienessä aukossa pienehkön saksanhirvipukin, joka samalla hetkellä pakenee alarinteeseen häviten sumuun. Suunta vastakkaiseen suuntaan tulevaa pientä polunpohjaa autolle ja samalla alkaa paljastua, miksi kulku alkumatkasta on ollut niin helpon tuntuista. Koko matka on pikkuhiljaa laskeuduttu alaspäin ja nyt sama rinne on puolestaan noustavana. Josefin selityksestä olen saanut sen verran selvää, että nyt aamulla tähystämme alarinteeseen. Saksanhirvet ovat yön aikana laskeutuneet alas laaksoon ruokailemaan ja nyt ne nousisivat takaisin lähemmäksi vuoren huippua.

Kun on kuljettu muutama sata metriä takaisinpäin, näen alarinteessä liikettä ja samalla kun napautan Josefia olkapäähän, pysähdymme molemmat. Nuori metsäkaurisnaaras ilmestyy puiden takaa kevyttä loikkaa ylärinteeseen ja pysähtyy lopulta vajaan viidentoista metrin päähän. Yritän Josefin olan takana kaivaa äänettä kameraa povitaskusta, mutta samalla kauris jo loikkaa ylärinteeseen. Ei se rinne loppujen lopuksi niin jyrkkää taida ollakaan, jalkojen heikkoutta vain, ajattelen kun seuraan kauriin nopeaa etenemistä.

Samaran luokse päästyämme vaihdamme paikkaa muutaman kilometrin ja lähdemme puolestaan nyt ylärinteeseen lähtevää vanhaa ajouran pohjaa. Näitä vanhoja ajouria risteili lähes käsittämättömän jyrkässäkin rinteessä läpi koko vuoren muutaman sadan metrin välein. Näytän reppuani Josefille, joka näyttää, ettei sitä tarvita, joten jätän repun autoon.. Kohta havaitsemme sateen piiskaamassa rinteessä tuoreet ”hirssin”, saksanhirviuroksen jäljet ylärinteeseen. Jatkamme ajouraa vielä vajaan kilometrin, kun se yllättäen loppuu pystysuoralle rinteelle.

Hetken katseltuamme suuntaamme matkamme suoraan ylärinteeseen. Nyt huomaa heti vuoristossa ja tasamaalla kasvaneen eron. Josef painaa rinnettä kuin kauris ja meikäläisen jaloissa alkaa maitohapot jyllätä jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Parin harjanteen jälkeen toteamme, ettei rinteeseen noussutta ”hirssiä” näy ja suuntaamme autolle. Josef perehdyttää minua saksanhirven seksielämään kertoen, että koska sataa vettä, nou sex, siis saksanhirvelle ja meidän on aivan turha odottaa kuulevamme saksanhirven kiimahuutoja.

Palailemme Samaralle ja sillä Rishina Po Harjun kylään, jossa jo Pekka ja Juha oppaineen odottelevatkin paikallisessa baarissa. Päivän alku pelastuu baarissa saadulla kupillisella paikallista maitokahvia, lieneekö Lattea vai mitä nimeltään. Mustaan tosi vahvaan kahviin sekoitetaan kuumennettua vaahdotettua maitoa, ja jo on hiukan lähempänä meidän käsitystä kahvista.
Samalla sovitaan oppaiden kanssa, että 16.00 tavataan samassa paikassa.

HUOLTOA

Majatalolle palatessa kerrataan aamun tapahtumat. Pekka oli saanut esimakua tulevasta viikosta. Iivanan taktiikkana tuntui heti alusta alkaen olevan, että kuljetun matkan ja noustujen korkeuskäyrien summa on tavatut saksanhirvet. Juha puolestaan oli päässyt huomattavasti vähemmällä vuorikiipeilyllä. ”Menninkäinen” oli pysäytellyt Opelinsa aina vuoritienrinteelle ja käynyt töräyttämässä kutsuhuudon lehmänsarveen tehdyllä torvellaan. Kun lopulta oli tullut vastaus, oli jalkauduttu ja lähdetty tekemään lähempää tuttavuutta kiimapukareihin, kuitenkaan saamatta niihin muuta kuin huuteluyhteys.

Kello on yli 9 kun saavumme majapaikkaan. Muu seurue jo odotteleekin aamupalan äärellä. Nyt on tarjolla kahvin ja teen lisäksi voileipää ja leikkeleitä, jotka maistuvatkin pelkän kahvin jälkeen. Muulla seurueella on menestys myös ollut samaa luokkaa, muutama saksanhirven kiimahuuto on kuultu ja Matias oli vilaukselta nähnyt sarvipään häviävän rinteeseen.

Tuskin on aamupala ehditty lopettaa, kun onkin jo ruokailun aika. Leipää ja keittoa. Tätä täytyykin lapioida reilusti, jos meinaa tällä illalla pärjätä rinteillä. Illaksi on kuitenkin odotettavissa hiukan kuivempaa ja ainakin ajallisesti pitemmät patikoinnit. Suolenmutka alkaa tuntua täydeltä, kun majatalon emäntä vie pois keittolautaset ja kantaa tilalle reilut pihvit, perunat ja salaatit. Nyt täytyikin ryhtyä kokonaan uudelleen arvioimaan tarjottavan ruuan määrää ja laatua. Ruokailun päälle jää reilu tunti aikaa levolle kun täytyykin jo alkaa valmistautua illan jahtiin.

ILTAJAHTIA

Tasan 16.00 tapaamme oppaat. Pekka ja Ivan lähtevät jo baarilta eri suuntaan, mutta Juhan ja Menninkäisen kanssa nousemme vielä puolenkymmentä kilometriä hiekkatietä, missä Josef odottaa, nyt Nivan maasturin kanssa. Nivan parhaat päivät ovat jo taaksejääneet, siitä ja varmaan tulevan tienkin kunnosta kertoi jo sekin, että rekisterikilvet oli riisuttu pois. Tässä vaiheessa en vielä aavistanut miksi renkaissa oli ilmaa vain juuri ja juuri sen verran, että renkaat eivät painuneet lyttyyn.

Nousemme Nivalla kapenevaa tietä jälleen pilvien sekaan, jotka nyt ovat kuitenkin hiukan korkeammalla kuin aamulla. Ylitämme vuoren harjanteen melkein korkeimmalta kohdalta, gepsi näyttää hiukan yli 1500 metriä. Harjanteella jätämme viimeisenkin tien ja jatkamme pitkin avointa nummea lähtien laskeutumaan vuoren vastakkaiselle puolen. Metsärajassa löytyy jälleen polunpohja joka muuttuu puurajassa yhä jyrkemmäksi. Josef varoittaa, että nyt alkaa Kamel Torphy, eikä turhaan. Useita metrejä syviä, tasan Nivan levyisiä, sateen syövyttämiä kivisiä solia myöten laskeudumme muutaman kilometrin. Nyt ymmärrän, miksi Niva ei enää kaipaa rekisteröintiä ja kivilohkareiden yli kivutessa selviää myös, miksi sen renkaiden ilmanpaineet ovat ihan minimissä. Lopulta saavumme hiukan parempikulkuiselle metsäautotielle, jossa jo odottaakin aamusta tuttu Samara. Täytämme vielä metsästysluvat ja siirrymme vielä muutaman kilometrin, kunnes jätämme auton tienvarteen. Reppu saa kuulemma jäädä edelleen autoon, liikuntaa on siis luvassa.

Kiertelemme vuorenrinteitä, lähinnä sivurinteeseen kulkien, aina jokaisen hiukan avonaisemman paikan ja harjanteen reunassa hetken tähystellen. Siellä täällä näkyy muutamat vanhat saksanhirven jäljet ja parit villisian kääntämät mättäät.

Äkkiä Josef pysähtyy harjanteen päälle saavuttaessa. Nuori metsäkaurispukki syö ruohoa vain reilun 15 metrin päässä alapuolella notkelmassa. Seisomme hetken jähmettyneinä ja samalla, kun yritän saada kameran taskusta, ilmavirta pyörähtää ja samalla pukki aavistaa jonkin olevan vialla. Hetken se katsoo meitä silmät napittaen, kunnes loikkaa rinteeseen.

Matka jatkuu, mutta saksanhirviä ei näy, eikä kiimahuutoja kuulu, vaikka kuinka kuulostelemme. Vähän väliä ylitämme vuolaasti virtaavia vuoristopuroja, joiden notkelmat täällä ylärinteessä ovat vain muutaman kymmenen metrin korkuisia. Purojen solina häiritsee ison osan ajasta kiimahuutojen kuulostelemista, mutta siitä huolimatta kuljemme mahdollisimman paljon niiden varrella. Purojen solina peittää meidän omankin liikkumisen aiheuttaman äänen, veikkaan liikkumis taktiikaksemme.

Ilta alkaa jo pimentyä ja matkaa autolle on enää muutama sata metriä, kun yhtäkkiä parinsadan metrin päähän eteemme ajouralle ilmestyy saksanhirviuros ja yhtä nopeasti se loikkaa alarinteeseen näkymättömiin. Matalalla, pitkällä mutta lähes äänettömällä askeleella Josef kiirehtii kohden saksanhirven ajouranylityskohtaa, ja meikäläinen mukaan.

Saavumme kohtaan jonne hirssi hävisi. Josef pistää jo juostessa kädet suunsa eteen ja päästää pari naarashirven kiimaröhkäisyä. Pysähdymme ja tähystämme rinteen sankkaan kuusikkoon, joka on jo kuitenkin lähes pimeä. Josefin harjaantunut silmä huomaa kuitenkin saksanhirven siluetin sankassa kuusipuskassa ja näyttäen sitä minulle samalla kuiskaten korvaani: Shuuting, shuuting.

Lopulta huomaan kuusenoksien välissä häämöttävän hirven etulavan noin 50 metrin päässä, mutta kun yritän tähystää sitä kiikarin läpi, en saa sitä hahmotettua. Käännän suurennuksen pienemmälle ja samalla saksanhirvi säntää juoksuun sivurinteeseen. Paikoitellen alarinteessä on hiukan harvempaa ja niissä kohdissa kasvavaa vaaleampaa heinää vasten erotan selvästi ISOT sarvet, joiden kärjet ulottuvat juostessa saksanhirven takalapojen päälle. Yritän saada ristikkoa lavan etureunaan, mutta samalla hirvi jo häviää näkyvistä sivurinteeseen.

Ryntäämme jälleen pitkin ajouraa ja tähystämme alarinteeseen vähän väliä. Äkkiä huomaan kuinka hirvi hyppää alarinteestä samalle ajouralle ja pysähtyy rinta suoraan meitä kohden. Näytän hirveä Josefille, joka välittömästi kehottaa ampumaan. Paljonkohan matkaa, 100 – 130 metriä käväisee mielessäni. Nostan kiväärin ja katson kiikarista hirven rintaa, joka näkyy epäilyttävän pienenä. Lasken kiväärin ja katseeni kiertää ympäristöä saisiko mistään vähäänkään tukea. Kuitenkin jos yrittäisin laskeutua edes laskeutua edes polvelle, peittäisi heinikko riistan näkyvistäni. Kuiskaan Josefille matkan olevan liian pitkän, jolloin tulee vain nopea kehotus ampua nopeasti ennen kuin hirvi karkaa.

Kohotan kiväärin ja yritän saada ristikon pysähtymään hirven rintaan, joka tuntuu kuitenkin uskomattoman pieneltä. Lopulta ristikko pysähtyy ja sormi koukistuu automaattisesti, mutta samalla tunnen, kuinka ristikko on jälleen liikkeessä hirven vasemmalle puolen. Laukaus kajahtaa ja samalla hirvi ryntää pitkällä loikalla ylärinteeseen. Korva ei erota luodin läjähtävää ääntä sen osuessa maaliinsa. Josefin kysyessä osumasta, näytän sen menneen vasemmalta ohi. Samalla muutaman kymmenen metriä äskeistä saksanhirven olinpaikkaa hyppää laukalla saksanhirvi alarinteeseen.

Juoksemme kohden paikkaa, missä hirvi seisoi laukaushetkellä. Hämärtyvässä illassa menemme ensin jäljistä yli ja huomaamme alarinteeseen menevät jäljet. Loikkajäljillä näkyy jopa 10-15 cm paksu, metrin pitkä laho kanto, joka on kaatunut hirven törmätessä siihen. Josef kuitenkin vakuuttaa kyseessä olleen eri hirven, eikä laske minua alarinteeseen jäljittämään.

Katson takaisin ampumapaikan suuntaan. Jälleen erotan eläimen hahmon pimentyvällä ajouralla, lähes samassa paikassa josta äsken ammuin. Josef katsoo kohden kävelevää eläintä ja toteaa sen olevan gemsin. Tähystän sitä hetken, kunnes se häviää rauhallisesti ylärinteeseen.

Palamme takaisin päin ja nyt loikkajäljet löytyvät ja ilmassa leijailee selvä kitkerä kiimaisen hirvisonnin haju. Ampumapaikalta sen enempää kuin ylärinteestäkään ei löydy sen enempää karvaa kuin veritippaakaan. Mielestäni ampumapaikan tutkiminen jää todella vähälle, kun suuntaamme autolle. Mieltäni askarruttaa edelleen myös alarinteeseen rynnännyt saksanhirvi, jonka Josef edelleen vakuuttaa olleen toinen yksilö. (Kahden päivän päästä, kun kuljemme samaa reittiä, käyn mittaamassa ampuma-matkan. Nopea tilanne ja iltahämärä tekivät arvioinnissa tepposen. Matkaa on todellisuudessa 160 metriä.)

Palaamme autolle ja Camell Torphy toiseen suuntaan. Pekka ja Juha ovatkin jo odottelemassa ja kerron heille illan tapahtumat. Paluumatkalla Pekka kertoo, että on jatkanut Ivanin kanssa jo aamulla opittua mallia, reipasta liikettä. Juha puolestaan oli istunut Menninkäisen kanssa koko illan rinteessä olevan kulku-uran varressa, ja oli nyt lähes läpijäässä.

Leirissä muut jo odottelivatkin meitä ilta-aterian äärellä. Heillä kaikilla tuntui olevan niin paljon kertomista illan tapahtumistaan, ettei kukaan vaivaudu kysymään miten minun jahti oli mennyt. Miksipä siis liikoja ohilaukausta mainostamaan, jos ketään ei toisen menestys kiinnosta. Nämä valtion maalla metsästäneet olivat koko illan olleet kyttäämässä syöttöpaikoilla, joihin oli jokaiseen tuotu vähintään traktorikuormallinen omenia. Tästä saimmekin aiheen nimetä tämän lähempänä metsästävän seurueen ”omenakasa metsästäjiksi”, jota nimitystä sitten käytettiinkin koko retken ajan. Kello lähestyykin jo puolta yötä, kun iltaruokailu on ohi ja jahtitarinat kerrottu.

 

TOINEN JAHTIPÄIVÄ

Herätys 04.30 ja kokoontumispaikalle, läpi kalliosolien ja edellisillan ampumapaikan yläpuolelle rinteeseen. Kauniin näköistä heinikkoharjannetta alarinteeseen, erittäin pitkässä kuusikossa. Rinne on harjanteen vieressä niin jyrkkää, että näyttää kuin alla olevassa notkossa siintelisi järvi. Todellisuudessa se on vain aamu-usvaa ja pilviä alarinteessä. Kiertelemme parin tunnin lenkin, mutta emme palaa kuitenkaan ampuma paikalle tutkimaan jälkiä päivänvalossa.

Keskeltä metsää löytyy ison kuusen kyljestä jonkinlainen muistomerkki. Josef kertoo että paikalla on joku saanut joskus surmansa ukkosen iskiessä puuhun, jonka juurella henkilö oli ollut. Samanlaisia muistomerkkejä löytyy seuraavien päivien aikana pari lisääkin.

Lopulta palaamme metsäautotielle ja Josef antaa ohjeen jatkaa tietä eteenpäin. Ohjeena on ampua ”hirssi” jos sellaisen sattuisi hollille tulemaan. Josef itse lähti noutamaan autoa. Ei näkynyt ”hirssiä” ja niin palailemme takaisin leiriin jossa päivän ajan kuivattelemme vaatteita ja illalla jälleen samaa reittiä takaisin metsään.

Illalla palaamme samalle alueelle. Kysyn tarvitaanko reppua, mutta Josef vastaa että teemme vain parinsadan metrin lenkin. Kiertelemme pari tuntia pitkin rinteitä, mutta ainoa havainto on gemssi naaras ja sen vasa, jotka yllätämme vuoriniityn rinteessä. Ne ovat sateisella ilmalla makuulla aivan avoimella niityllä, ja havaitsemme ne harjanteen jälkeen vasta parinkymmenen metrin päästä. Kummatkohan mahtoivat yllättyä enemmän, ainakin gemsit loikkivat varoitusvihellyksensä jälkeen paikalta hiukan enemmän pelästyneen näköisinä.

Takaisin tielle palaillessa minulle lopultakin alkoi selvetä että täällä se muutama sata metriä tarkoittikin matkaa (vertikaalisessa) korkeuseroissa, eikä niin kuin meillä horisontaalisessa mittayksikössä.

Ajouralle saavuimme lähelle edellisen illan ampumapaikkaani. Josef lähtee jälleen hakemaan autoa kehottaen minua jatkamaan hirssijahtia ajouran suunnassa. Ohitan edellisen illan ampumapaikkani. Yritän vielä mieltäni rauhoittaakseni seurata jälkiä kaatuneelta, laholta kannolta, mutta kuusikossa on jo niin pimeää että se on mahdotonta. Mittaan vielä ampumamatkan. Nopea tilanne ja iltahämärä tekivät arvioinnissa tepposen. Matkaa oli todellisuudessa 160 metriä.

Jatkan matkaa jo lähes pimeässä illassa, kun seuraavalla suoralla erotan hämärästi jonkin liikkuvan hahmon. Kyyristyn ajouran reunaan ja tähystän sitä kiikarilla. Välillä kaivan serlapalasen taskusta ja kuivaan sateen huurruttamaa kiikaria ja taas tähystän. Lopulta erotan kuinka kaksi gemsiä lähestyy hitaasti ruokaillen, ajouran reunalta reunalle mutkitellen. Juuri kun Samaran valot tulevat takaa, poistuvat gemsit ylärinteeseen. Vieläkään ei nuo pyyhenaulakot ole hirveästi saaneet jahtiveriäni liikkeelle.

Paluumatkalla Juha kertoo saaneensa hirssin jo ristikkoon kolmenkymmenen metrin matkalta, odottaen että se ottaisi askeleen esiin puskasta. Sitten se otti askeleen, mutta juuri hetkeä aikaisemmin oli Menninkäinen tarttunut aseesta kiinni ja alkanut hokea: kruunu, kruunu. Sen jälkeen hirssi oli kävellyt parin naaraan kanssa avointa rinneniittyä ylpeästi kruunupäisiä sarviaan heilutellen. Ja Pekka oli saanut liikuntaa ja samoin hänelle alkoi valjeta paikalliset mittayksiköt.

Leirissä Kari kertoo myös hänen omenakasalla olleen ihan poislähdön hetkellä isosarvisen hirssin, mutta ilta oli jo ollut niin pimeä, ettei kiikarin läpi erottanut ollenkaan.

SUMUA JA KAURIIN KIINNIJUOKSUA

Aamulla jälleen kokoontuminen puoli kuudelta. Vettä tihkuttaa ja sumua on niin että täytyy melkein lapioida tietä auki. Näkyväisyys on välillä vain muutamia kymmeniä metrejä. Josef kiroaa ilmaa ja sanoo, ettei hirssit huutele kiimahuutojaan tällaisella ilmalla. No enpä ole vielä yhtenäkään aikaisempana päivänä kuullut sen kiimahuutoja ja esim. Juha on lähes joka retken jälkeen kertonut Menninkäisen lehmänsarvensa kanssa keljuilleen hirviuroksille.

Emme kuitenkaan lähde Camel Torphylle vaan jäämme samalle puolen vuorta kuin muutkin. Josef kertoo, että heillä jokaisella on tavallaan omat, noin 6000 hehtaarin alueet. Kaikkien muiden oppaiden alue on vuoren kylän puolella, mutta hänen alueensa oli vastarinteellä. Siitä siis johtui vuorijonon ylittäminen kalliosolaa myöten.

Ajelemme hiljalleen vuorenrinnettä ylöspäin, välillä muutaman minuutin kuulostaen kuuluuko kiimahuutoja. Olemme taas vaihtamassa paikkaa, kun mutkan takaa usvan keskeltä erottuu kaurispukki tienpenkalla, pää alarinteen puolella.

Käsken Josefin pysäyttää auton, avaan etuikkunan ja otan kuvia kauriista. Hitaasti Josef siirtää auton 20-25 metrin päähän kauriista, niin että valot osoittavat suoraan sen silmiin. Samalla Josef ottaa Macliten ja antaa sillä lisävaloa. Avaan hitaasti oven ja siirryn tienreunaa askel askeleelta kohden kaurista. Pieni pensas välissämme on näkösuojanani. Räpsin koko ajan kuvia lähestyessäni. Ilmavirtaus käy kauriista meihin päin ja sen vieressä soliseva vuoripuro peittää viimeisetkin äänet.

Lopulta olen enää 5 metrin päässä kauriista, kun näytän käsilläni varovasti Josefille, että yritän ottaa kauriin kiinni. Josefia hymyilyttää, mutta hän nyökkää. Varovasti painan kameran taskuun ja siirryn vielä pari askelta lähemmäksi pensaan suojassa. Otan pienen sivuaskeleen pensaan viereen ja ryhdyn varovasti hakemaan jalkojen alle tukevaa asentoa. Kauris katsoo edelleen Josefin lampun suuntaan, koukistaen äkkiä takajalkojaan muutaman sentin kuin valmistautuessaan loikkaan.

Odotan paikoillani ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta kauriin jalat oikenevat hiukan ja samalla loikkaan kohden kaurista. Kuin vieteri se pomppaa kohden rinnettä, mutta samalla hetkellä tavoitan sen etujaloista kiinni. Pyörimme rinteeseen yhtenä kasana, mutta päätän että en irrota otettani vaikka kauris kuinka potkii. Samalla Josef ryntää paikalle ja saa kauriin takajalat pakettiin. Housujen kangasvyöllä sidomme jalat yhteen ja kannamme saaliin takaisin auton valoihin.

Tutkimme eläimen ja toteamme sen takajaloissa olevan pari pientä haavaa, jotka oletettavasti ovat syntyneet kiimakahinoissa toisen uroksen puskemana. Mietimme mitä salille nyt tehdään. Esitän jo Josefille, että hän perustaa eläintarhan, tässä hänelle olisi kantauros kauristarhaan. Josef soittaa valtion metsästysalueen johtajalle kertoen saaliistamme. Boss tekee kertomuksen perusteella nopean diagnoosin: Eläimen täytyy olla sairas, ei sitä muuten juoksemalla kiinni oteta, joten lopettakaa se. Josef ja 375 mag revolveri tekevät, mitä on käsketty.

Muuten aamu on hiljainen, emme näe hirsseistä vilaustakaan.

Päivällä tehdään pikavisiitti nettikahvilan modeemiyhteyteen tutustumassa ja kuivatellaan vaatteita.

Illalla jälleen ylitämme vuoren ja teemme muutaman sadan metrin ”täsmäiskuja” rinneniittyihin ja harjanteisiin, joissa Josef oletti saksanhirviurosten oleilevan ja välillä vaihdetaan reippaasti paikkaa Samaralla. Olemme nähneet hiipimisiemme tuloksena ja auton ikkunasta kaikkiaan neljä gemsiä ja viisi kaurista.

Kun olemme jälleen lähestymässä autoa, kuin tyhjästä ilmestyy reilun sadan metrin päähän harjanteelle nuorehko hirssiuros ja pari ylivuotista naarasta. Tähystämme niitä hetken kiikarilla, ja Josef kertoo uroksen olevan pienehkö, 120-130 pisteen uros. Ei sillä retken suurimman vetoa voitettaisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Samalla hirvet ovat poistuneet harjanteen suojaan. Olemme hyvin tuulen alapuolella, vaikka rinteellä kulkevat ilmavirtaukset vaihtavatkin kyllä välillä nopeasti ja arvaamattomasti suuntaa.

Vaikka kuinka hiivimme ja tähystämme, ei laumaa kuitenkaan enää löydy. Lopulta, kun pimeä jo alkaa laskeutua antaa Josef aamulta tutun ohjeen: Tätä polkua reilu kilometri niin tulet vuoriniitylle jossa on passitorni, ammu hirssi jos saat. Hän menee hakemaan auton. Teen työtä käskettyä. Samalla kun ehdin pellonreunaan, onkin jo pilkkopimeää.

Puolenkymmentä kilometriä ennen kylää näemme pellolla saksanhirviuroksen, naaraan ja vasan omenoita syömässä aivan tien vierellä.

Leirissä kuulemme, että isäntäväkemmekin alkaa jo tuskastua jatkuvaan sateeseen. Menninkäisen mukaan koko hänen 40-vuotisen metsästäjäuransa aikana ei näin pitkään ole ollut näin huonoa jahti-ilmaa. Saksanhirven kiima alkaisi kuulemma kunnolla vasta kun ilma kirkastuisi. Kaikki muut ovat kyllä jo kuulleet jonkin verran hirssin mylvintää ja Menninkäinen oli kuulemma käynyt niiden kanssa joka päivä pientä huutokilpailua. Huomiseksi on kuitenkin taas luvassa hiukan parempaa säätä… taas.

NELJÄS JAHTIPÄIVÄ

Mitä ihmeen valoilmiöitä? Taivaalla loistaa tähdet, kun aamulla viiden aikaan suuntaamme vuorille. Tällä kertaa jatkamme Josefin kanssa vielä solan ylityksen jälkeen lähes tunnin pitkin vuorenrinteen pikkutietä.

Päivä on jo valjennut, kun viimeinkin jalkaudumme. Jo pian auton jälkeen on tieuralla parit naarashirven jäljet ja gemssin teräviä sorkan jälkiä on vähän väliä. Teemme parin tunnin kierroksen rinteessä. Kuusikko on aivan käsittämättömän isoa, kuusten välillä olevissa aukoissa on istutettuja yksittäisiä poppelintaimia ja niiden jokaisen ympärillä on suojaverkko. Näitä poppeli-istutuksia on lähes joka rinteellä, muutama taimi paikassaan.

Metsän keskeltä löytyy yllättäen pieni, vanha mökkikin pellon reunalta. Pellolla on myös muutamia isoja puupalasia. Ihmettelen niiden tarkoitusta, kunnes Josef näyttää. Niiden alla on pienet kasat maissin jyviä. Täällä yksityisten mailla niitä syöttöpaikkoja ei saanut olla, mutta kuitenkin houkutukseksi oli jokunen sangollinen maissia piilotettu pellolle. Ilmankos siinä näkyykin runsaasti vanhoja villisian ja saksanhirven jälkiä. Myös koko matkan on vahoja jälkiä runsaasti, mutta tuoreita jälkiä ei vain näy. Josef kertookin, että tämän alueen saksanhirvet olivat menneet vuoren toiselle puolen, missä myös naaraat olivat syöttöpaikkojen takia.

Paluumatkalla näemme pari gemssiä ja tarkistankin Pekalta puhelimella, mitä hinnastomme niiden ampumisesta sanoi. Joko saksanhirvi tai gemssi kuului matkan hintaan. Taidan vielä ainakin tämän päivää tyytyä takomalla tehtyihin pyyhenaulakoihin ja jahdata hirssiä, päätän.

Solan ylityksen jälkeen vuorijonon harjalla pääsen ensimmäisen kerran ihailemaan näkymiä. Samalla kun ihailen toiselle puolen rinteeseen pakenevaa neljän gemssin laumaa, näkyy toisella puolen kauas Itävallan puolelle. Ennen kokoontumispaikkaa näemme vielä kaksitoista gemssiä
laskettelurinteessä.

SAALISTA

Leirissä meitä odottaa pari leveästi hymyilevää omenakasan poikaa. Sekä Matias että Kari ovat ampuneet hirssin. Matiaksella ei suuren suuri, mutta selvästi saksanhirveksi tunnistettava, isoakin valkohäntäpeuraa isompi sarvipää. Karilla on puolestaan ihan komea kruunupää. Ettei vain olisi sama, jota Juhaa kiellettiin ampumasta. Ainakin Juha on tunnistavinaan kruunut lähes omikseen. Hampaista oppaat ovat määrittävinään sen kahdeksan vuoden ikäiseksi. ”Audi” Aleksi oli kuitenkin antanut Karille luvan ampua ja Kari oli tehnyt työtä käskettyä.

Esitin että voisin puolestani tutustua tähän omenakasa metsästyskulttuuriin, jos Pekka tai Juha ei halua vaihtaa paikkaa. Juha vannoi, että Menninkäisestä hän ei luovu ja Pekkakin oli jo alkanut vannoa kuljetun matkan ja noustujen korkeuskäyrien yhtälöön. Hänelläkin oli kuitenkin näköhavaintoja ollut lähes joka retkellä. Matias puolestaan oli halukas saksanhirven saatuaan siirtymään gemssijahtiin.

Illalla siis nousenkin ”Audi” Aleksin kyytiin ja suuntaamme rinteeseen heti kylän vierestä. Vaikka Aleksi ylittääkin kaikki Karin vakuuttelut autoilunsa rauhallisuudesta, ei nopeusmittarin neula nouse missään vaiheessa yli neljänkymmenen kilometrin. Ostaisitko siis käytetyn auton tältä mieheltä. Varmasti ostaisin jos hinnasta päästäisiin yhteisymmärrykseen, päätän jo ennen kuin olemme edes päässeet ensimmäiselle passipaikalle.

Gepsin mukaan olemme vasta 800 metrissä, kun Aleksi pysäyttää auton autiotalon pihaan, katoksen suojaan. Pellolla on lukuisa joukko omenapuita ja keskellä peltoa ainakin traktorikuormallinen puristettua omenajätettä. Koko kasa on täynnä vanhoja sorkanjälkiä. Passitorni on kuusenrunkoon kiinnitetty, laudoista ja lankuista kyhätty rakennelma. Siinä on kuitenkin tukeva istuin, johon sovimme hyvin rinnatusten.

Käymme hiljaista kuiskuttelua englanniksi ja epäselvissä kohdissa piirrämme saksanhirvensarven kuvia paperille. Alueella liikkuu kuulemma pari tosi komeaakin urosta. Aleksi oli löytänyt isomman jättösarvet edellisenä talvena syöttöpaikalta. Ne oli arvioitu 195 pisteen arvoisiksi. Nyt sen sarvet saattoivat jo ylittää 200 rajan. Sen isompia oli Maxinkin majatalon seinällä vain yhdet. Pakkohan se olisi ampua jos tilaisuus tuli, varsinkin kun Karilla oli jo vedon pohjaluvuiksi lyöty arviolta 160-170 pistettä, päätän.

Ilta alkaa jo hämärtyä kun se vihdoinkin tulee. En edes ensin erota sitä tuulenhuminan ja laaksosta kuuluvien äänien joukosta. Jälleen, ööööhhhrrr, kuuluu viereisen vuoren rinteeltä ja melkein saman tien kuuluu vastaus toiselta rinteeltä. Nyt minäkin kuulin tuon saksanhirven kiimahuudon, josta muut jo ovat koko ajan puhuneet. Aleksi kuiskaa hirven olevan noin kahden kilometrin päässä ja vastaus tuli noin kolmen kilometrin päästä. Kuuntelemme urosten mylvähtelyä vielä tunnin verran kunnes on pilkkopimeää. Aleksi kertoo mylvintöjen tulevan niin jyrkkäseinäisiltä vuorilta, että niitä olisi turha lähteä aamulla jahtaamaan.

Leirissä tapaamme erittäin leveästi hymyilevän jahtimiehen. Matias oli pitkällisen hiivinnän jälkeen onnistunut kaatamaan nuoren gemsin. Ei ehkä sitä, mitä opas tarkoitti, mutta osuman kuitenkin.

Juha puolestaan ei ollut saanut osumaa, tai ainakaan hirveä ei ollut laukauksen jälkeen löytynyt, vaikka laukauksen ja ampumapaikan oli pitänyt olla hyvät. Etsintä oli lopetettu melko lyhyeen, kun pimeä oli tullut. Opas oli aikonut vielä tulla kaverinsa ja jälkikoiran kanssa etsimään hirveä.

GEMSIÄ JA KETTUJA

Aamulla Aleksi on jälleen odottamassa ja nyt suuntaamme puolestaan kylän toiselle laidalle nousevalle vuorelle. Ilma on jälleen utuinen ja pilvinen. Kello on vasta viisi ja pilkkopimeää, kun pysähdymme jo ennen tuhannen metrin rajaa lähelle peltoaukean rajaa.

Hiljaa hiivimme autosta pellon puolelle ja alamme kuuntelemaan. Ei aikaakaan kun ensimmäinen mylväisy kuuluu vain puolen kilometrin päästä. Pian tulee vastaus toiselta puolen ehkä kilometrin päästä ja toinen vielä kauempaa. Kuuntelemme kiimapukareita hetken, mutta sitten päätämme mennä sateesta autoon odottamaan aamun sarastusta. Kuluu reilu vartti. Samalla kun naputan Juhalle tekstiviestiä kysellen onko mitä havaintoja, poistuu Aleksi ulos käskien odottaa autossa.

Kohta hän avaa oven varovaisesti ja kehottaa ottamaan aseen varovasti. Kertoo saksanhirven olevan vain reilun sadan metrin päässä. Hiivimme pellonreunaan, näkyväisyyttä on korkeintaan parikymmentä metriä, mutta valo lisääntyy nopeasti. Hitaasti laskeudumme niitynreunaa alaspäin aivan askel askeleelta. Lopulta kuuluu saksanhirven mylväisy, mutta vähintäänkin 3-400 metrin päästä. Etenemme erittäin hitaasti, askel askeleelta.

Pellon alareunassa, sadan metrin päässä erottuu himmeästi jokin ruokaileva hahmo, joka kuitenkin Aleksin kiikarissa erottuu kaurispukiksi. Pikkuhiljaa se ruokaillessaan siirtyy yhä lähemmäs meitä. 30 metrin päässä sen isot sarvet erottuvat selvästi, Aleksi kehuukin niiden olevan lähes kultamitalisarvet. Lopulta se huomaa meidän epäilyttävät hahmot ja hetken tarkkailun jälkeen loittonee metsän puolelle.

Uskallamme jälleen lähteä hitaasti liikkeelle. Mylvivä hirvi on samalla aikaa siirtynyt laaksoa koko ajan kauemmaksi, nyt jo varmaan kilometrin päässä. Lähdemme hitaasti sen perään sateen yhä kiihtyessä ja laaksossa kohisevan puron solinan peittäessä loputkin äänet. Kierrämme lyhyen lenkin ja näemme savisilla vuoripoluilla edestakaisin äskeisen huutelijan jälkiä. Sade on kuitenkin lannistanut kiimapukareiden huutelun.

Autolla sanon Aleksille, että koska retki alkaa lähestyä loppuaan voisimme käydä yrittämässä gemssiä. Okei, ajetaan pari kilometriä ja jälleen vuoripolulle. Turhaan ei Kari ole sanonut Alexia rauhalliseksi. Matka taittuu koko ajan samaa vauhtia kuin hirvihaukulle juuri ennen kuin hirvi saadaan näkyviin.

Vajaan kilometrin jälkeen on rinteessä, sen pystysuunnassa noin sata metriä leveä ja useita satoja pitkä hakkuuaukea, johon on jätetty harvakseltaan siemenkuusia. Kuusten välistä Aleksi huomaa alarinteessä neljä gemsiä. Emme lähde laskeutumaan suoraan rinnettä, vaan Aleksi sanoo, että polku kiertää sivukautta ampumamatkalle. Vauhti ei edelleenkään kiihdy, vaan taivallamme kuin hidastetussa kuvassa.

Äkkiä edessäpäin vilahtaa jotakin ruskeaa. Kettu siellä nousee ylärinteeseen jonkinlainen saalis suussaan. Samalla kun se häviää näkyvistä, kysyn Aleksilta, haluaako hän ampua ketun. Ai minäkö? kysyy Aleksi minua osoittaen. Ei kun ammu vaan sinä, vastaan, koska missään vaiheessa ei tullut puheeksi miten kettuun suhtauduttaisiin.

Hetken jatkamme matkaa askel askeleelta, kunnes havaitsemme ketun jälleen. Aleksi kohottaa kiväärinsä ja hetken kuluttua laukaus kajahtaa. Kettu heittää pari volttia myötärinteeseen ja jää makaamaan paikoilleen. Menemme katsomaan ”saalista”. Aleksi varoittaa ottamasta sitä käteen, koska hyvin monet ovat kuulemma kapisia. Ketun suussa näkemämme saalis on iso, pitkulainen kasa veristä rasvaa ja lihaa. Aleksi arvelee ketun keränneen saaliinsa Matiaksen ampuman hirven suolilta. Kasaamme kasan risuja ja kiviä ketun päälle ja lähdemme jatkamaan matkaa, nyt puolestaan äskeisen hakkuuaukean suuntaan lähtevää polkua.

Äänettömällä oleva puhelin värähtää rintataskussa. Kari kyselee tarvitsemmeko vetoapua, hän on kuulemma samalla rinteellä hiukan ylempänä etsimässä gemsejä. Kerron saaliimme olevan ison, mutta emme tarvitse vetoapua. Kerron myös lähteväni heti hiipimään gemsejä joten en voi puhua pitempään.

Pian saavumme hakkuuaukean reunalle ja jo puiden välistä erotamme gemsit reilun sadan metrin päässä alarinteessä. Vaikka olemme aivan äänettä eikä ilmavirtaustenkaan olisi pitänyt käydä meistä niitä kohden, ne muuttuvat pian rauhattomaksi ja loikkivat pian metsän suojaan, tosin samalle puolen aukkoa kuin mekin. Pian ne ilmestyvät jälleen aukolle, loikkien sitten vastakkaiselle puolen metsikköön.

Yritämme hetken vielä seurata niiden perässä tavoittamatta kuitenkaan niitä. Jälleen leiriin ja kuivattamaan vaatteita.

LISKOJA JA LUUPÄITÄ

Yksi ilta ja mahdollisesti lähtöpäivän aamu jahtia on jäljellä. Vaikka puolet seurueesta onkin onnistunut jahdissa ja lopuillakin on ollut tapahtumia ja kosketuksia saksanhirviin, on kuitenkin tunnelma päivällä hiukan pettynyt, lähinnä säänhaltijan vihoittelua ihmetellään. Kimmo ja Matias kertovat nähneensä rinteillä isoja, 20-senttisiä, kirkkaan keltaisen ja mustan kirjavia liskoja. Vatsalihakset kipeytyvät entisestään kun epäilemme poikien lääkityksen tilaa.

Illalla kaikki lähtevät jahtiin. Kari lähtee etsimään gemssipukkia ja Matiaskin, tosin vain kuskiksi Juhalle ja Pekalle ja katselemaan vuorenrinteen hiihtomajoja ja muita nähtävyyksiä.

Aleksi suuntaa Audinsa jälleen eri rinteelle, ei sen tämänaamuisen huutelijan jäljille. Lopulta jalkaudumme ja lähdemme nousemaan ylös jyrkkää ajouraa, jota myöten on suoraan vedetty puita alas rinteeltä. Nyt emme siis kiertele hitaasti sivurinteeseen. On noustu pystysuunnassa vasta sata metriä, kun tuntuu että paita alkaa kastua ja hengitys käy raskaaksi. Ei sen näin rankkaa pitäisi olla, nimittäin nyt se lisko kiemurtelee jo pitkin polkua edessäni ja toinen ja kolmaskin. Aleksi kieltää koskemasta niihin, ovat kuulemma erittäin myrkyllisiä.

On noustu 300 metriä, kun saavumme rinneaukolle, jonka keskellä on pieni puska. Pysähdymme puskan kohdalle ja jäämme tähystämään ja kuulostelemaan. Samalla tuulenpuuska kuljettaa ympärillämme olevat pilvet pois ja näen laakson ja vastakkaisen rinteen. Nyt tajuan. Olemme siinä rinteellä, mistä aamulla se noin kilometrin päästä kuulunut huutelu kuului. Ei täällä sittenkään taideta ihan sattumanvaraisesti kulkea?

Istumme ja kuulostelemme, ei vielä mylvähdyksen mylvähdystä. Otan valokuvia ja nostan kiväärin muutaman kerran katsoakseni, ettei linsseissä ole huurua ja ase nousee olkapäälle, niin ettei repun hihna häiritse perän asettumista olkapäälle. Pariinkin otteeseen kuuluu laukauksia viereiseltä vuorijonolta, kukahan tai ketkä? Vastaus ainakin osaan laukauksista tulee pian tekstiviestin muodossa, Kari oli onnistunut kaatamaan gemsin, jonka koko ja sukupuoli kyllä jäi viestien vihjailevan sävyn takia vielä epäselväksi.

Aleksi seisoo oikealla puolellani kun vilkaisen vasemmalle. Saksanhirviuros painelee reilun sadan metrin päässä lähes laukkavauhtia. Kaikki käy sekunnin kymmenyksissä. Pukkaan Aleksia samalla kun toinen käsi vaistomaisesti tempaisee kiikarinsuojat maahan, peukalo tyrkkää varmistimen pois ja kivääri nousee poskelle. Ei kauhean iso, mutta selvästi sarvipää ja viimeinen jahti-ilta.

En epäröi hetkeäkään, kun Aleksi kuiskaa korvaani: Shuuting, shuuting. Ristikko hakeutuu juoksevan hirven turvan alle ja samalla kun sormi alkaa koukistua, kuuluu takaani naarashirven ynähdystä muistuttava ääni, tällä kertaa tosin Aleksin kurkusta. Laukaus on juuri lähtemäisillään, kun saksanhirviuros pysähtyy kuin seinään. Ristikko jatkaa kulkuaan hirven äskeisen vauhdin mukaisesti, saan kuitenkin pidätettyä, ettei sormi koukistu sitä viimeistä grammaa. Samalla kun ristikko palaa taaksepäin tavoittaen hirven lavan, sormi koukistuu vaistomaisesti.

Laukaus kajahtaa ja saksanhirvi hyppää pystyyn, koukkuun ja siitä ”miljoonaa” alarinteeseen, hiukan epäpuhdasta ravia. Lukko heilahtaa ja toinen laukaus lähtee, tavoitellen kaularankaa, samalla kun hirvi syöksyy puiden varjoon. Muutamia kymmeniä metrejä metsän puolella olen näkevinäni epämääräisesti ylöspäin heilahtelevia jalkoja. Sitten hiljaista.

Miten ensimmäinen laukaus? kysyy Aleksi. Korkeus hyvä, ehkä 5 – 10 senttiä edessä napakympistä, no hätä, vastaan. Lähdemme kävelemään kohden jälkiä, samalla kaivan repun taskusta wc-paperirullan. Aleksi oikaisee suoraan sinne, missä hirvi meni metsän puolelle. Menen kohtaan, jossa saksanhirvi on ollut laukaushetkellä. Hetken etsiskelyn jälkeen huomaan jäljet ja jätän merkiksi reilun pätkän paperia. Verta ei jäljillä näy, mutta sorkat ovat olleet harallaan ja jälkiä on helppo seurata. Saavun jälki jäljeltä kohden paikkaa, jossa olin näkevinäni jalkojen vilahtavan kohden taivasta, kun Aleksi jo sanookin etupuolelta: Congratulations!

Siinä lepää kahdeksanpiikkinen saksanhirvisonni poppelipuun juurella. Asettelemme sen siististi ja jo hiukan hämärtyvässä illassa otamme muutaman valokuvan. Sen jälkeen Aleksi meinaa lähteä vetämään hirveä alarinteeseen. Pidän hänelle kuitenkin videokuvauksen lyhyen oppimäärän ja annan JVC:n hänelle. Otan saksanhirveä sarvista ja lähden vetämään alarinteeseen. Rinteen jyrkkyydestä kertoo parhaiten se että hirveä ei juurikaan tarvitse vetää, ohjastaa vain sarvista ja varoo jäämästä niiden keihästämäksi. Muutaman sadan metrin vetomatka menee sitä vauhtia, kuin videokuvaaja ehtii pois alta.

Lopulta saavumme traktoriuralle jonka reunalle pysähdymme. Nyt Aleksi käy hakemassa kaksi kuusenhavua. Hattunsa päälle asettaen hän tuo ne hirven luokse. Ensimmäisellä hän pyyhkii osumakohdan verta ja asettaa havun hirven suuhun. Toisen hän ojentaa minulle kehottaen laittamaan sen kiinni päähineeseeni. Näiden keskieurooppalaisten kaatotraditioiden jälkeen kaivan vyöltä ”kaatopaukun”. Ensin korkillinen metsälle, sitten riistalle, sitten kaatajalle ja sen jälkeen jahtikaverille.

Kun muodollisuudet ovat ohitse, käännämme hirven selälleen ja aloitan suolistuksen. Aleksi meinaa tulla kaveriksi, mutta sanon, ettei tarvitse ja hän ryhtyy järjestelemään paikalle kuljetusta. Samaan aikaan, kun saan suolet pois, onkin jo traktori saapumassa paikalle ajouraa kohti. Hirvi kyytiin ja alarinteeseen. Autojen luona vaihdamme hirven traktorista Marcon autoon. Autossa on jo nuorehko gemssipukki, joten se Karin saalinkin koko selviää.

Ai missä se reikä oli? Korkeus juuri napakymppi, mutta ehkä viisi senttiä edessä.

Ajamme leiriin, missä on jo onnittelijoita vastassa ja ehkä leveimpänä on Pekan hymy. Hän on pistänyt Karin johtoaseman kyseenalaiseksi kaatamalla maallikon arvion mukaan samankokoisen saksanhirven. Johan se alkoi onnetarkin hymyilemään, kun hiukan sade taukosi.

 

KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ

Viimeisenä aamuna ilma on lopultakin kirkastunut, vain vuorien huipuilla ajelehtii sakeita sumupilviä. Kimmo ja Juha ovat häipyvät reilusti ennen auringonnousua ja minäkin päätän lähteä vielä katselemaan maisemia ja gemssipukkia. Kivääri on toki mukana, mutta kamera ja video ovat kuitenkin nopeammin esille vedettävissä.

Aleksin kanssa kiipeämme jyrkkää sivurinnettä, kunnes Aleksin harjaantunut silmä erottaa jyrkästä ylärinteestä muutaman gemssin lauman ruokailemasta. Seuraamme sen ruokailua ja toteamme, että laumassa on vain nuoria uroksia ja naaraita. Yritän päästä kuvaamaan videon kanssa. En pääse kuitenkaan niin lähelle, että pienessä taskukokoisessa videollani olisi kunnollisia kuvia saanut. Parin tunnin retki, ja siitä huolimatta emme ole käyneet gps:n mukaan kuin parin kilometrin päässä autosta. Siis horisontaalisessa mittayksikössä.

Juhalta tulee tekstiviesti, jossa on jo pientä epätoivon tuntua. Vuorella kuulemma läpipääsemätön sumu, hirvet mylvii ja Menninkäinen jättänyt hänet yksin rinteelle ja lähtenyt noutamaan autolle unohtunutta kiikaria. Yritän vastauksessani valaa uskoa: Kyllä Menninkäinen tietää mitä tekee, varmaan kiikarin jättökin suunniteltu juttu.

Vaihdamme vielä autolla paikkaa ja käymme lyhyellä kävelylenkillä tarkistamassa yhden harjanteen jossa Aleksin kertoman mukaan on lähes 100 % varmuudella gemssejä. Niin on nytkin, mutta tulen pyöriessä ne saavat meistä vainun ja näemme vain vaaleat takakinkut, kun ne loikkivat alarinteeseen. Suuntaamme majapaikkaan ja Juhaltakin tulee tekstiviesti että ovat tulossa.

PÄIVÄNSÄTEEN VIIMEINEN AAMU
(Juhan kertomaa)

Koko viikon olin herännyt klo 4.30 vesisateeseen ja juonut kupin kahvia ja lähtenyt kokoontumispaikalle. Olin jo viikon ajan mennyt pitkin vuoren rinteitä aamuin illoin, palellut passissa kuusen katveessa. Olin toivonut, lähes jo rukoillutkin, että saalista alkaisi viimein tulla. Mutta ei, täälläkin päti sama Tapion laki, että metsä antaa, sieltä ei oteta.

Nyt oli siis koittanut reissun viimeinen aamu, jonka ei edes pitänyt olla enää jahtiaamu. Kiitos Pekan neuvottelutaitojen ja oppaani Maxin suosiollisen avustuksen minulla oli tiedossa vielä muutama tuntia jahtia ennen lentoa kotiin. Josko tänään sittenkin…, mietin ja havahdun samalla pimeän ja kiemuraisen vuoristotien yli loikkaavaan kauriiseen. Vain muutama metri lähemmäs ja vuokra-auton palauttaminen olisi ollut paljon mutkikkaampaan. Saavun tutun baarin eteen, jossa Max, jonka olin ristinyt menninkäiseksi jo heti ensimmäisenä aamuna, minua jo odottikin. Muutama sana yhteistä kieltä oli opittu, joten toivottelimme hyvät huomenet ja tiedustelin Maxin tuntemuksia sään suhteen. Max ”menninkäinen” hymyili arvoituksellisesti ja antoi ymmärtää, että toiveita paremmasta oli, joten tavarat autoon ja matkaan.

Oppaani Max ”menninkäinen” oli ollut tällä alueella koko ikänsä ammattimetsästäjänä ja oppaana. Max oli jäänyt viime vuonna eläkkeelle, mutta meidän ryhmän ollessa melko suuri oli Max suostunut oppaaksi yhden viikon ajaksi. Jo heti ensimmäisestä päivästä lähtien minulle oli selvää, että minulla oli käynyt satumainen onni oppaan suhteen. Max oli opas, joka tunsi nämä rinteet ja eläimet sekä elämän täällä kuin omat taskunsa. Yli 40 vuotta ja mies ilmiselvästi piti työstään ja luonnossa olemisesta. Askel oli lyhyempi kuin nuorilla, mutta taito lukea luontoa korvasi sen monin verroin. Ja olihan se vanha totuus, että hitaasti kiiruhtamalla näkee enemmän ja pääsee pidemmälle. Olin ajatellut usein, että vaikken saisi saalista, niin nämä upeat maisemat ja Maxin minulle näyttämät luonnon ihmeet tekivät jo matkasta ikimuistoisen. Mutta jahdissahan täällä myös oltiin, joten kyllähän omalta kohdaltani se piste Iin päältä vielä kuitenkin puuttui ja sitä myös vielä kerran yritettiin.

Matka vuoren rinnettä pitkin taittui selkeässä säässä ja tunnelma oli kihelmöivän innostunut. Kerrankin selkeä ilma ja vuorilla oli varmasti isoja ”hirssejä”. Tämän Max tiesi ja olimme myös käyneet niitä alkuviikosta yrittämässä, mutta sade ja sumu tekivät homman silloin mahdottomaksi.

Juuri kun matkaa oli vain muutama sata meriä jäljellä, painajainen ilmestyi eteemme. SUMUA ja PALJON!!! Mitä Helv..:ttiä!!! Ei voi olla totta. Koko aamun odotus tuntui valuvan hukkaan kuin juoksuhiekka sormien lävitse. Tunnelma oli poissa ja mieli maassa. Koko reissu tuntui olevan piloilla. Vilkaisin varovasti Maxiin. Max pudisti päätään ja kirosi selvällä Slovenian kielellä ja tuntui, että hän oli vähintään yhtä pettynyt tilanteeseen kuin minäkin.

Nousimme varovasti ulos autosta, oli vielä hämärää, mutta hirssit olivat varmasti jo valveilla. Sen olin oppinut jo aiemmilta aamuilta, että auton ovia ei laiteta kiinni koskaan ennen kuin vanha kunnon lehmänsarvi torvi ärjähtänyt kiimasonnin kontaktihuudon metsään. Kun vastausta ei kuulunut, painoimme ovet varovasti kiinni. Odottelimme ja kuulostelimme, mutta turhaan, tuntui kuin koko maailma oli hiljentynyt ja tyhjä kaikesta elämästä.

Max kaivoi lehmänsarvensa esiin ja töräytti vielä kerran ja silloin kuului etuvasemmalta tuttu ”öööhhh…” karjahdus. Maxin ilme kirkastui kuin lottovoittajalla ikään. Päätimme siis kuitenkin yrittää, vaikka sumu tuntui sakenevan hetki hetkeltä enemmän. Tavarat kantoon ja lähdimme nousemaan kapeaa juottia pitkin ylärinteeseen etuoikealle. Hiukan mietin suuntaa, joka vei meitä aivan eri suuntaan kuin mistä mylvintä kuului, mutta luotin Maxin taitoihin ja keskityin vain kulkemaan kivikossa mahdollisimman hiljaa. Sovitin jokaisen askeleen kuin trapetsitaiteilija ja silti tuntui, että metelöin kuin norsu posliinikaupassa verrattuna Maxiin. Muutaman sadan merin päästä syy suuntaamme selvisi minullekin. Tuuli käyttäytyi täällä erikoisesti ja ilmavirta oli selvästikin toinen kuin paikassa, josta lähdimme. Tuo vanha kettu siis todellakin tiesi mitä teki. Tosin en arvannut, että tämä tunne vaati seuraavan tunnin sisään jo paljon vahvistusta aina ulkopuolisilta asti.

ÖÖÖHHHHH !!! Mahtava kiimasonnin mylvähdys kuului nyt alarinteestä oikealta. Max pysähtyi, kuunteli, tuumi itsekseen ja näytti sonnin olevan ison, mutta liian kaukana. Yrittäisimme tälle alkuperäiselle kumminkin.

Max vilkuili sumun sekaiseen ylärinteeseen, pysähtyi haistelemaan ilmavirtauksia, tuumi ja sitten nyökkäsi. Poikkesimme pois juotilta ja lähdimme kiipeämään lähes pystysuoraa kivikkoista rinnettä kohti mylvintää. Mylvintä voimistui koko ajan ja oli selvää että tätä yritettäisiin, vaikka aika-ajoin alarinteen mylvintä tuntui lähestyvän hyvää vauhtia.

Oli käsittämättömän vaikeaa saada selvää, kuinka kaukana eläin oli, koska tuo mylvintä tuntui olevan yhtä voimakasta, vaikka eläin olisi ollut 100 metrin tai 500 metrin päässä. Nyt olin kuitenkin aivan varma, ettemme olleet enää 100 metriä kauempana tästä ylärinteen mylvijästä.

Sankka sumu ja nuori mäntymetsä kätkivät kuitenkin tuon tarunhohtoisen kruunupään, niin etten voinut kuitenkaan olla varma asiasta. Max osoitti minulle paikan ja käski laittaa kaiken valmiiksi ampumista varten. Tein työtä käskettyä ja tuntui että eläin oli jo niin lähellä, että se tulisi esiin minä hetkenä hyvänsä. Pidätin hengitystä, kun poistin kiikarin läppäsuojia niin etteivät ne paljastaisi meitä.

Olin valmis, eläin vain ei suostunut tulemaan näköetäisyydelle. Tosin näimme vain muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin, joten tiesin, että tilanne voisi tulla hyvinkin pian. Max tuntui etsivän jotain. Kiikarit!!! Hän oli unohtanut ne autolle yli puolen kilometrin päähän. En voinut uskoa todeksi, kun Max käski minun jäädä paikalleni, hän hakisi kiikarit ja palaisi takaisin. Käsittämätöntä, ajattelin ja olin varma, että tuo eläin kuulee Maxin kulun ja minä en saa tuota hirssiä nähdä ikinä.

Hetken päästä Max oli hävinnyt äänettömästi aamusumuun ja hirssi jatkoi mylvintäänsä aivan lähellä. Pohdin mahdollisia ratkaisuja, jos eläin tulisi ampumahollille. Ampuisinko ilman lupaa vai en? Varmasti se olisi ainut mahdollisuus saada kaato, mutta ei sittenkään. Päätin, että en ammu vaikka mikä olisi, olimmehan sopineet säännöistä ja niitä tulisi kunnioittaa, vaikka sitten saisin tuijottaa tyhjää taustalevyä lopun ikääni olohuoneen seinällä.

Mylvintä jatkui ja minä laitoin pikaisen tilanneselvityksen Matille tekstiviestinä. Pieni paniikki varmaan paistoi viestistäni, koska Matilta tuli viesti pian takaisin: ” älä huoli, menninkäinen kyl tietää mitä tekee, veikkaan, suunniteltu homma”. Samalla Matti tiedusteli, mylviikö metsässä. Vastasin rehellisesti, niin kuin oli sovittu, että mylvii, mutta ei enää. Olihan mylvintä lakannut ainakin minuutiksi. Psykologinen tekstiviestisodankäynti jatkui siis tuttuun tapaan. Istuin kannonnokassa, vain tekstiviestin äskeinen lause turvanani ja odotin.

Rinteessä oleva hirssi mylvähti taas. Huokasin helpotuksesta, eläin oli siis vielä paikalla ja pakkohan Maxin on kohta palata autolta takaisin. Kuului vain pieni rasahdus ja Max oli edessäni, palasi aivan yhtä hiljaa kuin lähtikin. Ilme oli huolestunut ja hiukan kiireisen oloinen. Max viittoi mukaansa ja palasimme takaisin juotille ja painauduimme poppelin viereen tarkkailemaan tilannetta.

Alarinteen iso sonni oli noussut ylöspäin mukanaan muutama naaras ja Max oli päättänyt vaihtaa suunnitelmaa. Tarkkailisimme tilannetta ja katsoisimme kuinka asiat etenisi.

On mahtava tunne kuunnella kahden saksanhirven kiimahuutoja, jotka tuntuvat täyttävän koko metsän. Jossain kaukana pari muuta kilpakosijaa vastailee ja ne öhkivät myös, mutta niihin ei enää mielenkiintoni riitä. Ilmassa on sellainen luonnon spektaakkeli, että sen kuvaaminen sanoin on täysin mahdotonta. Olen varma, että vaikken saisi mitään ammuttuakaan, niin nyt olen kokenut jotain sellaista, jonka muistaisin varmasti koko ikäni.

Havahdun, kun Max nostaa kiikarit silmilleen. Ylärinteen uros on tullut ääneti vain noin kolmenkymmenen metrin päähän meistä ja on aivan juotin vieressä. Vain muutama metri ja se haistaisi jälkemme ja koko metsä vaikenisi varoitushuutoon. Nostan aseen varovasti tukien sen poppelin runkoon ja poistan varmistimen. Yritän katsoa eläintä kiikarin läpi. Vaikkakin valoristikko auttaakin tilannetta, on eläimen saaminen ristikolle siltikin hankalaa tässä sumussa. Kiroan sumua ja katson Maxia: joko ammun? Max vilkaisee alarinteeseen, sitten edessä olevaa eläintä ja sanoo minulle hiljaa: älä ammu, on liian pieni.

MITÄ !!! Nyt jos koskaan uskoni menninkäiseen on koetuksella. Alle 30 metrin on saksanhirvi, jolla on kuitenkin komeat sarvet ja opas kieltää ampumasta, kun eläin on niin pieni ja alarinteessä on selvästi suurempi. Mietin, tajuaako menninkäinen ollenkaan, että kahden tunnin kuluttua minun on oltava jo takaisin majapaikassa pakkaamassa laukkujani kotiin lähtöä varten. Minulle isojen sarvien merkitys ei nyt kumminkaan olisi ihan niin tärkeää, että emme millään voisi ampua tätä. Mutta ei, Max on levollisen näköinen ja keskittyy nyt lähes täysin kiikaroimaan alarinteeseen.

Ylärinteen eläin katoaa hiljalleen mylvien takaisin sumuun ja minä olen hervottomana tilanteen takia. En vieläkään voi uskoa, että koko homma voi mennä vielä näin pieleen, kun juuri olen varma että saan kuitenkin sen kaivatun pisteen iin päälle. Vaikka se olisikin hiukan pieni piste, niin piste kumminkin.

Säpsähdän, kun Max tarttuu minua kädestä ja osoittaa kädellään alarinteen suuntaan. En näe mitään, vaikka harvassa poppelimetsikössä sumua on huomattavasti vähemmän. Max siirtää minua hiukan vasemmalle ja sitten näen sumun seasta saksanhirven hahmon, ja tosin hyvin huonosti.

Eläin on yli sata metriä alarinteessä, puskien seassa ja takaviistossa. Max käy eteeni ja osoittaa olkapäätään. Nostan aseen Maxin olkapäälle ja yritän saada ristikon rauhoittumaan eläimen lavan yläkulmaan. Yritän miettiä luodin lentorataa, osumakulmaa, matkaa, jne. Valovoimainen Zeiss-valoristikon kanssa osoittautui viimeistään nyt hintansa arvoiseksi hankinnaksi.

Hengitämme eri tahtiin ja ristikko ei meinaa asettua millään paikoilleen. Kuin yhteisestä sopimuksesta vedämme molemmat henkeä ja pidätämme sen hetkeksi.

Se riittää, ristikko asettuu haluamaani kohtaan ja kuin varkain laukaus lähtee. Ehdin nähdä vain vilahduksen pakenevasta hirvestä. Max katsoo minuun ja kysyy ”gut?” Sanon ”Ja gut”.

Maxin ilmeessä vilahtaa pieni tyytyväisyyden häivähdys, mutta silti tunnelma on hermoja riipivä. Koko tämänaamuinen jännitysnäytelmä kulminoituu tähän laukaukseen. Oikeastaan koko matka tuntuu olevan tämän yhden laukauksen varassa. ”Jos laukaus menikin ohi, ei, ei se voinut mennä, mitään sellaista ei voinut tapahtua! Ohilaukauksen olisi kyllä tuntenut munaskuissaan. Jos sittenkin ampumakulma teki tepposen, jos luoti menikin yli? Oliko matkaa se sata meriä, niin kuin ajattelin?

Nämä ajatukset pyörivät päässäni tahtomattani, kun Max kehottaa minua seuraamaan perässään ja siirtymään autolle. Ihmettelen, miksi autolle. Ajamme kuitenkin Maxin autolla alarinteeseen ja lähdemme kävelemään ylöspäin, kohti ampumapaikkaa.

Olimme taivaltaneet jo hyvän matkaa, kun Max katsoo sumun sekaan kiikareilla. Ei, se onkin vain juurakko, ei sittenkään sarvet. Muutaman minuutin päästä edestämme lähtee saksanhirvinaaras, josta näemme vain peräpeilin.

Maxin ilme on huolestunut, vai kuvittelenko vain? Mitä ylemmäs rinteeseen nousemme, sitä voimakkaammin ohilaukauksen kammo valtaa mieleni uudestaan ja uudestaan. Vaikka yritän toistaa itselleni laukauksen olleen normaali ja hyvä tappolaukaus, niin tilanteen mystisyys alkaa koitella jo omaa itseluottamustakin.

Nousemme rinnettä ja minusta tuntuu, että olemme kohta jo ampumapaikalla. Sumun ja maaston samankaltaisuuden takia on vaikea arvioida oikeaa paikkaa. Sitten kuin yllättäen Max pysähtyy, osoittaa kädellään mäntyä. Nousen Maxin viereen ja näen saksanhirven upeat sarvet. Oloni on samaan aikaan niin suunnattoman helpottunut ja iloinen, että voisin vaikka halata Maxia. Hän näyttää tyytyväiseltä, mutta selvästi asiat eivät ole vielä sillä mallilla, että voimme olla iloisia kaadosta.

Max kävelee rauhallisen arvokkaasti viereisen kuusen luo ja taittaa siitä pari oksaa. Sitten Max kävelee hirven luo ja pistää toisen oksista sen suuhun. Toisella oksalla Max sivelee kupeelle valunutta verta ja puhelee hiljalleen jotain, josta en saa selvää. Tilanteen juhlallisuudesta päättelen sen olevan osa rituaalia, joka kuuluu tähän hetkeen. Lopulta Max nousee ylös ja asettaa vereen kastetun kuusen oksan hattunsa päälle ja ojentaa sen arvokkaasti minulle ja onnittelee kaadosta. Kiinnitän havun hattuuni ja olen varmasti koko Slovenian onnellisin ja tyytyväisin mies. Tällainen viikko, joka huipentuu näin, ei voisi syntyä edes villeimmissä kuvitelmissa.

Kuvaamme kaadolla videoilla ja kameroilla. Max soittaa pojalleen ja tekee ilmoituksen kaadosta. Max tuntuu olevan vähintään yhtä iloinen tilanteesta kuin minäkin. Nauramme ja onnittelemme tosiamme. Suolistan eläimen ja Max tuntui pitävän sitä arvossaan, tai sitten vanhan ketun tavoin antaa nuorien tehdä työn ja liata kädet… Sitten meidän tulisi saada hirvi alas tien varteen. Tässä kohdin mieleeni tuli poikien kertomat tarinat siitä, kuinka heidän ampumiaan oli vieritelty ja potkittu rinnettä pitkin alas. Ajattelin, että se ei kyllä ole kovin hyvä vaihtoehto, mutta en mene puuttumaan, jos Max päättää niin tehdä.

Kokemus tulee taas esiin. Max asettaa repun selkäänsä, asettautuu hirven eteen ja ottaa sarvista kiinni. Minut hän käskee pitää alemmasta takajalasta kiinni ja vain jarruttamaan menoa. Tuttu taktiikka ahkion vedossa toimi siis täälläkin ja eläin siirtyy todella nätisti ja helposti yli 200 metriä alarinteeseen. Tosin voin sanoa, että jarrumiehenä olo oli kiväärin ja repun kanssa oli melkoista hullunmyllyä ja pakarat olivat vielä viikon kipeinä tästä kokemuksesta.

Saamme hirven tienviereen. Max hakee oman kameransa ja haluaa ehdottomasti ottaa kuvan minusta ja hirvestä sekä itsestään ja hirvestä. On helppo huomata, että Max on myös enemmän kuin tyytyväinen tilanteeseen. Lähemmässä tarkastelussa huomaan reiän hirven poskessa. Max sanoi sen olevan normaalia kiimatappeluiden aiheuttamia jälkiä, tosin tuollaiset läpi reiät ovat harvinaisia hänellekin.

Maxin poikaa ja raatokyytiä odotellessa paljastuu menninkäisestä uusia puolia. Käyn pesemässä käteni ja juomassa vieressä virtaavasta vuoristopurosta ja näytän Maxille palatessani hienoa sinistä kukkaa, kehun sitä kauniiksi. Menninkäinen virnistää, nappaa kukan lehden, virittää sen suupieliensä väliin ja soittaa jonkin paikallisen rallin tai kansallishymnin nauraen päälle kuin hevoskauppias. On se melkoinen mestari ja velmu koko menninkäinen!

Kello käy vääjäämättä eteenpäin. Vihdoin Maxin poika saapuu paikalle ja nostamme saaliin auton peräkärryyn. Sarvet vain ovat niin ISOT, että pää on pakko irrottaa ja laittaa erilleen.

Saavumme baarin pihaan ja hyvästelemme toisemme. Toivottelemme kaikkea hyvää. Toivottavasti tapaamme taas ensisyksynä, sanon, ja Max nyökkää iloisesti.

Ajelen kohti majapaikkaa ja laitan viestin Matille: Tulossa ollaan.

Ajan majapaikan pihaan ja siirryin muiden seuraan aamupalalle. Jätän hattuni tarkoituksella autoon ja olen hyvin masentuneen oloinen. Pöytäkeskustelu on kovassa käynnissä ja kukaan ei edes vaivaudu kysymään aamun tapahtumista mitään.

Juon kahvia ja söin aamupalaa näytellen vaitonaista ja pettynyttä metsästäjää. Ilmeisesti onnistuin hyvin, koska kukaan ei kysy mitään, lähinnä saan vain säälinsekaisia katseita osakseni. Viimein päätän hiukan kokeilla poikain hoksottimia. Haen hattuni autosta sisälle kuivumaan ja nostan sen vaivihkaa pöydälle. Samalla isken silmää opas Aleksille, joka huomaakin havun hatussani.

Menee minuutti ja varmaan toinenkin, kunnes Matin haukankatse nauliutuu hattuuni ja siinä olevaan havunoksaan. Matti nousee ylös ja onnittelee.

Muut ovat äimänä: Mistä nyt onnitellaan? Gemssistä kenties?

Sanoin, etten ollut gemssiä nähnytkään koko aamuna, mutta muutaman upean hirssin, luonnon näytelmän kera kylläkin….

Pekan ja Karin aamupala alkoi ilmeisesti maistua karvaalle saman tien koska enempi mielenkiinto kohdistuu kaatamani eläimen sarvien kokoon, kuin aamupalaan…

TAKAISIN KOTIIN

Leirissä nopeasti tavaroiden kasaamiseen ja lähtöaterialle. Kimmoa ei ollut viimeisenäkään aamuna ollut onni suosinut, Juhaa kylläkin. Kertaamme yhdessä viimeisen aamun tapahtumat.

Lopuksi on vielä erittäin virallisen tuntuinen tilaisuus, kun saadut sarvet mitataan ja luovutetaan. Pekka jättää oman hirvensä täytettäväksi ja Juhan hirven sarvia ei ehditty vielä muutamassa tunnissa keittää ja valkaista. Ne molemmat saapuvat talvella kun jahti-isäntämme tulee vierailulle Suomeen.

Päivänsäteen päiväkirja kertoo tästä seuraavaa: Kun kaikkien trofeet ovat paikalla, Max, majatalon isäntä, jota me kaikki pidämme luotettavana, rehellisenä ja asiantuntevana metsästäjänä, antaa oman käsityksensä trofeiden järjestyksestä. Järjestys on hänen mielestään selvä: 3. Kari, 2. Pekka ja 1. Juha (miun trofee!). Tähän lienee meidän kaikkien tyytyminen. Vai mitä poijaat????
.
Ennen lähtöä maksamme majoituksen, ruokajuomat, kaatomaksut ja ohilaukaukset. Kaikki muut tunnustetaan ja maksetaan kiltisti, mutta yksi ohilaukaisu tuntuu käsittämättömälle.

Kiire kuitenkin pakkaa päälle, joten maksamme senkin pois ja toivomme sen aiheuttajan selviävän myöhemmin. Tätä kirjoitettaessa tutkimukset jatkuvat yhä….tosin hyviä vihjeitä olemme saaneet Sloveniasta ja uskommekin asian vielä ratkeavan ennen ensi syksyn matkaamme.

Sitten kamat kasaan ja kohti Wieniä.

Ai kuka voitti suurimpien sarvien kisan?

Katso Power Point esitys. (4,7 Mt)

 

 
Matti Myllynen | +358(0)40 5081693 | matti@karhunkaatajan.com | Rastaankatu 13  53850 Lappeenranta  Finland              Kaakon Nettipalvelu