NuoliETUSIVU

NuoliUUTISET

NuoliKOIRAT

NuoliKAADOT

NuoliHIRVIHAUKKUMESTARUUS

NuoliVIDEOT JA ESITYKSET

NuoliPENNUT

NuoliKUVAGALLERIA

NuoliTAIPPARIN LÄPÄISSEET

NuoliKOESÄÄNTÖJÄ

NuoliPRESS

NuoliVIIHDE

NuoliVIERASKIRJA

NuoliMETSÄSTYSMATKAT

NuoliLINKKILISTA

NuoliIN ENGLISH

NuoliVUOLASVIRTA

 


Press - Siperia opettaa

Teksti Matti Myllynen
Teksti julkaistu Metsästys- ja Kalastuslehdessä 5/01

SIPERIA OPETTAA

”Medved”, kuuluu kaukoputkella tähystämässä olleen Sashan ääni teltan edustalta. Olimme juuri palanneet ensimmäisen metsästyspäivän jäljiltä leiriin ja valmistauduimme iltaruokailuun kun Sashan hälytys sai leiriin liikettä.

Hetkessä olimme kaikki kaukoputken ääressä ja saimme kukin vuorollamme todeta leirin vieressä olevan Taigan takana nousevassa rinteessä erottuvan ”valtavan” karhun.

Nopean arvioimme matkaa karhuun olevan vajaat 5 kilometriä ja matkan kestävän kartalla näkyvän joen ylityksineen noin kaksi tuntia.

Virolainen oppaamme Andres käänsi neuvottelumme venäläisten oppaidemme kanssa sovimme että karhua lähtee pyytämään Köpi, Ari ja minä koiranohjaajana Raikun kanssa sekä oppaiksi Sasha ja Ivan.

Ari viritteli lumikenkiä jalkaansa todeten ”jos ihminen olis tarkoitettu hiihtämään olis se syntynyt sukset jalassa”, ja Köpi varusti reppuunsa varavaatteita ja pientä evästä jolloin totesin ”mihin sinä sitä reppua raahaat, pikkureissu, mennään ja ammutaan karhu ja tullaan syömään”.

Nopea vilkaisu vielä kaukoputkella, siellä karhu erottui puurajan yläpuolella olevassa tiheikköpuskassa pienenä pisteenä.

Jo alkumatkasta huomaamme että päivän noin kymmenen asteen lämpötila on sulattanut aamun raudanlujan hankiaisen niin että se upottaa lumikengillä välillä pohjia myöten ja tasamaalla lunta oli vielä metrin verran jäljellä joten Peltosen pitkät metsäsukset pääsevät oikeuksiinsa.

Parin kilometrin jälkeen olemme jo ylittäneet pari ”ylimääräistä” 5 – 10 metristä jokea kun saavumme joen varteen joka osoittautuu noin 40 leveäksi mutta kivikkoista koskipaikkaa myöten lähdemme ylittämään sen.

Puolessa välissä jalkani lipsahtaa liukkailla kivillä virran painamana ja ”Kamikki” hörppää vettä, kiroilen että mitenkähän tuohonkin monttuun piti joutua.

Syy oli varmaankin Arin ja minun monen vuoden haave lähteä joskus metsästämään karhua Kanadan erämaille, viimetalven aikana haavetta oli ruvettu tosissaan toteuttamaan mutta kompassisuunta oli kuitenkin päätetty muuttaa Venäjän Kamtsatkalle kun olimme tutustuneet mahdollisuuteen metsästää karhua Siperian koskemattomassa erämaassa.

Matkaan olimme lähteneet Tolstoi junalla jolla matkustimme yönylimatkana Moskovaan josta 10 tunnin lento halki Venäjän maan Petropavlovskiin oli viimeistään vakuuttaneet meille Venäjän maan suuruuden.

Petropavlovskista siirryimme vielä helikopterilla tunnin lennon päähän viimeisestäkin merkistä ihmisasutuksesta ja täällä nyt seisoin joen rannalla valuttaen vettä pois kengästäni.

Jatkamme etenemistä suksimiehet edeltä ja Köpi ja Ari lumikengillä samaa uraa perässä, yhä uusia jokia ilmestyy eteemme vaikka kartassa niitä oli merkitty vain äskeinen isoin, mutta ylitämme nämä 5 – 10 metriset purot suuremmitta vaikeuksitta.

Sovimme lähtevämme Ivanin kanssa polkemaan edeltä latua ja tarkoituksena päästä pikkuhiljaa nousemaan vuorenrinnettä puurajan tuntumaan jotta saisimme karhuun näköyhteyden.

Nousu tuntuu jatkuvan ja pikkuhiljaa muuttuvan yhä jyrkemmäksi mutta puurajasta ei näy merkkiäkään vaikka olemme edenneet jo kolmatta tuntia.

Aika näyttä rupeavan loppumaan joten kiristämme vauhtia ja radiolla saamme leiristä tiedon että karhu on pysynyt paikallaan samassa tiheikössä ja kehoituksen yrittää kahdelleen päästä karhun luokse ja ampua se ennen pimeää.

Kokoajan jyrkkenevässä koivikko rinteessä Peltosen pitopohjat pääsevät entistä paremmin oikeuksiinsa ja Ivan alkaa jäädä kyydistä.

Lopulta saavun rajalle jossa kivikoivikko loppuu ja pientä leppää kasvavat juotit jatkuvat rinteeseen.

Puurajassa lumi muuttuu nopeasti tiukaksi ja alkaa kantaa jalan alla, katson taakseni ja totean että Ivania ei näy mutta pimeä lähestyy uhkaavasti joten jätän sukset merkiksi Ivanille ja lähden etenemään sauvakävelyä rinnettä edelleen.

Raiku meinaa moisen etenemismuodon pistää pelleilyksi ja pyörittääkin minut pitkällä taluttimellaan melkein paketiksi.

Siinä vaiheessa erotan karhun vinosti ylärinteessä vajaan kilometrin päässä.

Etenemme notkelmien ja leppäpensaikkojen suojassa muutamia satoja metrejä, jätän sauvat ja lumipuvun alla olevan paksun Deerhunterin koretex takin.

Aurinko alkaa tavoittaa takana olevien vuorten huippua joten lisään vauhtia, mutta illan viileneminen saa lumen pinnan kovenemaan ja alkamaan rahista kenkien alla joten riisun ”Kamikit” ja irrotan niistä pelkät huopaiset sisävuoret jotka jalassa jatkan matkaa.

Kierrän vielä lisää ylärinteeseen tarkoituksena lähestyä karhua sivurinteessä olevien kumpareiden ja leppäpuskien suojassa, välillä karhu erottuu puskien takaa.

Olen karhusta noin 400-500 metrin päässä kun tavoitamme sen jäljet, lumi on upottanut sitä vain muutaman sentin.

Kaukoputkella katsotun ”valtavan” karhun käpälän jälki on n. 13-14 cm, ei siis mikään ”iso” karhu.

Raiku alkaa vetää jälkeä niin että naru soi.

Hanki muuttuu yhä rahisevammaksi ja silloin huomaan että karhu alkaa liikahdella levottomasti joten totean että ainoa mahdollisuus päästä ampumamatkan päähän on päästää koira irti ja toivoa että karhu jää haukuttavaksi tiheikköön jossa on tai yrittää karkota siitä alarinteeseen minun puoleiselta kantilta jolloin mahdollisesti saisin ampumatilanteen.

Raiku hyökkää laukalla karhun jälkeä kohden karhua, päästäen ensimmäiset haukahdukset jo laukatessaan noin sadan metrin päässä karhusta, samalla karhu ampaisee liikkeelle suoraan ylärinteeseen, pysähtyy harjanteen päällä hetkeksi ja karkkoaa sen taakse koira perässään.

Kuulen radiosta Andreksen selostuksen samalla kun juoksen kohden harjannetta.

Karhu etenee harjanteen taakse sivurinteeseen vajaan kilometrin mihin pysähtyy, heti kun Raiku tavoittaa sen karhu hyökkää ja yrittää saada kiusanhenkensä kiinni ajaen Raikua takaa reilut kaksisataa metriä avoimessa vuorenrinteessä.

Samalla kun kapuan harjanteen päälle kuulen radiosta leirin ”seuraajaosaston” kommentit: ”nyt teidän koiranne hylkäsi karhun”.

Pysähdyin kuuntelemaan ja totesin että haukku jatkui jo reilun kilometrin päässä alempana rinteessä kivikoivikon ja kääpiösembrapensaikoiden suojassa ja kerroin sen radiolla leiriin.

Kaivan GPS:n vyölaukusta ja merkkaan paikan muistiin sekä totean matkan leiriin, 7,5 km ja aikaa leiristä lähdöstä on kulunut kohta 5 tuntia.

Haukku etenee hitaasti siirtyvänä vinosti alarinteeseen poispäin varusteistani. Palaan jälkiäni myöten keräten varusteeni ja suksille tultuani on ruvennut nopeasti pimentymään.

Lähden laskeutumaan takaisin jälkiäni ja silloin vasta huomaan miten jyrkkää rinne on, alaspäin laskeminen pimentyvässä koivikossa on todella vaikeaa.

Parisataa metriä laskeuduttuani tavoitan Ivanin joka odottaa ladunvarressa sauvoihinsa nojaten, taputtaa reisiään ja kertoo jalkojen olevan ”kaput”.

Yritän etsiä taskulamppuani vyölaukusta mutta sitä ei löydy mistään eikä Ivanillakaan ole mitään valaisinta.

Sovin radiolla Arin kanssa että he jatkavat takaisin leiriin koska heilläkään ei ole kuin yksi taskulamppu, Ivanin kanssa lupaamme jäädä ensimmäisen joen varteen odottamaan koiraa koska lupaan ”se lopettaa haukun kun on täysin pimeää”.

Kuuntelemme ja haukku kuuluu hetkittäin alhaalta Taigalta ja Trakkerin haukunilmaisin myös varmistaa että ”työt” ovat käynnissä noin 3 kilometrin päässä.

Lähdemme laskeutumaan tulolatuamme seuraillen, välillä joudumme tunnustelemaan sauvalla missä latu-ura on koska pimeässä emme enää erota sitä.

Pysähdymme kuuntelemaan haukkua ja nojaan sauvoihin, PERK…, horjahdan ja suksi irtoaa jalastani, kuuluu hetkenaikaa kahinaa ja välillä puiden kolinaa kun suksi poukkoilee alarinteeseen ja sitten….. hiljaista.

Laskeudumme n. sata metriä tutkien koivupuskia mutta toteamme suksen löytämisen mahdottomaksi pimeässä.

Otamme yhteyden leiriin radiolla josta tietenkin alkaa akku piippailemaan loppumisen merkiksi, leiristä luvataan lähettää ”pelastuspartio” tuomaan taskulamppuja, kuivia vaatteita ja lämmintä juotavaa.

Teemme tulet paikalliseen tapaan kivikoivun kaarnasta joka irtoaa koivujen kyljestä isoina lähes meidän männynkaarnaa muistuttavina palasina. Kaarna irtoaa vanhojen koivujen kyljestä onneksi käsipelillä koska saha ja kirves ovat siellä repussa jota en tarvitse.

Kuivattelemme vaatteitamme ja kengän sisähuopia sekä seuraamme tutkalla haukkua joka nyt etenee reippaasti meistä poispäin. Haukunilmaisin kertoo että lyhyitä haukkusarjoja tulee vähänväliä.

Sergeitä jonka piti olla tuomassa lamppuja ja muita tykötarpeita ei vain kuulu.

Tutkimme varusteemme mutta ainoa astia jolla voimme sulattaa lunta juotavaksi on Ivanin hätäraketin korkki, juotavaa tulee vain ruokalusikallinen korkillisesta ja lopuksi poltan vielä huuleni kuumassa korkinreunassa.

Tarkistan gps:llä paikkamme ja toteamme että olemme n. 500 metriä tasaisen Taigan yläpuolella joten haukun seuraamiseen tutkalla pitäisi olla parhaat mahdolliset olosuhteet, kuitenkin pian puolenyönjälkeen molempien tutkien kantama loppuu.

Kerron radiolla leiriin mihin suuntaan haukku on edennyt, mutta leirissä ei ole kelkkamiestä joka voisi lähteä kelkalla haukunperään ja sitten loppuu virta radiosta.

Ivan rakentaa itselleen nukkumapaikan nuotion viereen tallaamalla ensin lumen matalaksi, laittamalla kuopanpohjalle ensin suksensa sitten koivun oksia ja niiden päälle kerroksen kivikoivunkaarnanpalasia. Vähän kova, mutta eristää kyllä alla olevasta lumesta ja nuotio huolehtii lämmityksestä.

Tunnin kuluttua alkaa tutka jälleen saada singaalin ja lähestyä kokoajan. Lopulta kuulemme välillä lyhyitä haukkusarjoja ja haukku tuntuu tulevan jo aivan kohti. Käytyään vuoren takana kuulumattomissa pysähtyy haukku lopulta kiinteäksi haukuksi reilun kilometrin päähän.

Yritän kutsua Raikua huutamalla, mutta käy niin kuin pelkäsimme, haukku lähtee jälleen siirtymään ja siirtyy parikilometriä jääden sitten paikalleen.

Ivan käy nukkumaan ”pedilleen”, minä pidän tulta yllä, kuuntelen haukkua joka kuuluu kuulakkaassa pakkassäässä heti kun siirryn vähän kauemmaksi nuotiosta ja lopulta rakentelen ajankuluksi itsellenikin kenttävuoteen, jossa torkahdankin lopulta muutaman minuutin.

Samaan aikaan kun aamu alkaa valjeta herättelen Ivanin ja ryhdymme suunnittelemaan kadonneen suksen etsintää sekä leiriin lähtöä hakemaan miehiä karhunammuntaan, loppuu haukku yllättäen.

Suksi löytyy muutaman kymmenen metriä leiristä alaspäin joten keräämme tavaramme ja lähdemme kohden leiriä katsomaan mihin ”pelastuspartiomme” on jäänyt.

Rinteen jälkeen Taigalta tavoitamme Sergein ja Mikhailin tulilta, josta saamme kahvia, suklaata ja pannaria.

Tutka kertoo Raikun olevan suoraan sivulla kulkusuunnastamme 3-4 kilometrin päässä ja Sergei kertoo että sieltä suunnasta haukku on viimeksi kuulunut.

Lähdemme Sergein kanssa etsimään Raikua. Hanki on yön aikana jäätynyt ja suksella on aivan lentokeli.

Tavoitamme Raikun reilun 3 kilometrin päästä jokivarresta missä se ravasi nenä maassa sen näköisenä kuin olisi yrittänyt etsiä kadottamaansa jälkeä.

Palkitsen sen Sergein tuoman suklaalevyn puolikkaalla ja lähdemme paluumatkalle. En kytke Raikua koska oletan sen jo saaneen tarpeekseen mutta se yrittäessä jatkuvasti palata takaisin joudun kytkemään sen.

Haukun loppumisen syytä emme saaneet selville, oliko karhu karkonnut sulan joen yli vai jättänyt koiran aamun teräshankiaisella juoksulla.

Kun palaamme leiriin aamulla hiukan jälkeen yhdeksän kysyy Köpi ensimmäisenä: ”Missä sinun reppu on?”

Menen telttaan ja ryhdyn riisumaan vaatteita ja kun otan vyölaukun pois takin alta huomaan että kadoksissa ollut pikku Maglite roikkuu vyölaukussa selän puolella. Hyvä.

 

 
Matti Myllynen | +358(0)40 5081693 | matti@karhunkaatajan.com | Rastaankatu 13  53850 Lappeenranta  Finland              Kaakon Nettipalvelu