NuoliETUSIVU

NuoliUUTISET

NuoliKOIRAT

NuoliKAADOT

NuoliHIRVIHAUKKUMESTARUUS

NuoliVIDEOT JA ESITYKSET

NuoliPENNUT

NuoliKUVAGALLERIA

NuoliTAIPPARIN LÄPÄISSEET

NuoliKOESÄÄNTÖJÄ

NuoliPRESS

NuoliVIIHDE

NuoliVIERASKIRJA

NuoliMETSÄSTYSMATKAT

NuoliLINKKILISTA

NuoliIN ENGLISH

NuoliVUOLASVIRTA

 


Press - Karhun jäljitys

Julkaistu aiemmin Koiramme-lehdessä 9/2002

Veli-Markus Halonen

Loukkaantuneen karhun jäljitys ei ole harjoittelijoiden hommaa

Karhukolarin varsinaisia riskiaikoja on kaksi. Kiima-aika on alkukesällä toukokuusta heinäkuulle. Silloin karhut ovat liikekannalla ja varsinkin urokset joskus jopa tyhmänrohkeita. Toinen aktiivinen kausi on syksyllä kun karhujen talvitankkaus kiihtyy. Samaan aikaan liikkuvat marjastajat, sienestäjät ja metsästäjät, joiden tahaton häirintä voi saada karhut liikkeelle.
Kun kontio on "saanut siipeensä", perään lähtijöillä on oltava tietoa, taitoa ja kokemusta.

Karhukannan kasvu ja sen levittäytyminen tasaisesti koko maata kattavaksi lisää karhukolareiden todennäköisyyttä. Maassamme on jo sattunut hankalia tilanteita, joissa vammautunutta karhua on jouduttu jäljittämään pitkiä matkoja ja aikoja, ennen kuin se on saatu lopetetuksi.
Jokainen hetki, jonka haavoittunut ja vihainen karhu on elossa, merkitsee vaaraa ihmisille ja kärsimystä karhulle itselleen. Siksi on tärkeää, että kolarin jälkeen tilanne saadaan normalisoiduksi mahdollisimman pian, ilman turhia riskejä ja mahdollisimman ammattitaitoisesti.
Tilanteen normalisointi alkaa kolarihetkestä. Ratkaisevassa asemassa ovat kolariautossa olijat, joilla ei välttämättä ole mitään käsitystä karhujen käyttäytymisestä, niiden metsästämisestä, jäljittämisestä tai tärkeimmästä "työvälineestä", koirasta.

Pysy autossa, soita poliisille

Karhu on yöeläin. Yö on yleensä vaara-aikaa, erityisesti ilta- ja aamuhämärät, jolloin karhut ovat siirtymässä päivämakuulta ruokapaikoille ja päinvastoin. Vaikka karhu osaa varoa huomattavasti hirveä paremmin liikennettä, sekin voi sortua virhearviointiin. Ja vahinko voi sattua missä tahansa, karhuvaaran liikennemerkkejä ei ole.
Jos vahinko pääsee tapahtumaan, tärkeintä on pysyä autossa, oli kolaritilanne mikä tahansa. Missään tapauksessa ei pidä törmätä katsomaan, miten kävi. Vielä hölmömpää on lähteä metsään kolaripaikalta paenneen karhun perään. Karhu on aina arvaamaton, haavoittunut karhu laukeamaton pommi. Seuraaja ottaa turhan riskin ja vaikeuttaa tulevien jäljittäjien työtä sotkemalla jäljet.
Vaikka karhu jäisi tielle eilen kuolleen näköisenä, ei auton ovea ole viisasta avata. Karhu voi olla taintunut törmäyksestä ja seuraavassa silmänräpäyksessä taas toimintakykyinen 16 metrin sekuntivauhdilla. Kännykällä yhteys poliisiviranomaiseen, ja paikalle jääminen poliisin opastajaksi ja muun liikenteen varoittajaksi on ainoa oikea menettely. Omatoimisuus on monesti hyödyllistä, mutta on hyvä muistaa, että asiantuntemusta edellyttävissä vaaratilanteissa eniten harmeja aiheuttavat yli-innokkaat omapäiset henkilöt.
Jos kolarin aiheuttama hämmennys antaa myöten, voi jatkoa ajatellen yrittää miettiä, minkä kokoinen ja näköinen karhu oli kyseessä, miten se poistui paikalta, miten se liikkui, ontuiko mahdollisesti, kuinka pitkälle ja mihin suuntaan se oli viimeksi näkyvissä. Niitä paikalle saapuvat jäljittäjät tulevat ensimmäisenä kysymään. Mitä aikaisemmin kyseisiä yksityiskohtia kykenee miettimään ja muistelemaan, sitä paremmin ne palautuvat mieleen.

Kymen riistapiiri edelläkävijänä

Maamme tiheimmät karhukannat ovat alueilla, jotka rajoittuvat itärajaan. Ja mitä etelämmäs itärajaa pitkin tullaan, sitä suurempi on tiheys. Inarin Kessi, Kemihaara ja Sallan Naruska ovat vieläkin nimiä, jotka yhdistetään karhuihin. Kuhmo, Lieksa ja Ilomantsi ovat vastaavia etelämpänä. Eteläisimmästä itärajasta ei aikaisemmin juurikaan puhuttu, koska karhu oli lainsuojaton ja sitä metsästettiin "aina tavattaessa". Se varoi asuttuja seutuja ja eleli etupäässä edellä mainituilla laajoilla salomailla.
Karhunmetsästyksen muututtua luvanvaraiseksi metsästys väheni. Karhut oppivat varsin pian, että ne saavat olla rauhassa myös kulttuurimaisemissa. Nykyisin kaakkoisrajan tienoot Etelä-Karjalassa ovat tiheimpiä karhualueita ja karhuja tavataan aivan taajamien tuntumassa.
Kymen riistanhoitopiiri on käytännössä ehtinyt hankkimaan kokemusta haavakkokarhujen jäljittämisestä. Piirin alueella toimii käytännön tarpeesta luotu ja myös käytännössä kokeiltu organisaatio, jota on jouduttu käyttämään jo useamman vuoden aikana. Muutamia kolaritapauksia sattuu vuosittain.
Metsästäjäin keskusjärjestö on koonnut piirikohtaiset luettelot suurpetojen jäljitykseen kykenevistä koirista ja tietoja täydennetään jatkuvasti. Esimerkiksi Kymen riistapiirissä noudatetaan Kymen Kennelpiirin hallituksen päätöstä jäljestyskoiraluetteloon pääsyn edellytyksistä. Luetteloon kelpuutetaan myös yksittäisiä koiria, mutta tavoitteena on yhteistyökykyinen koirapari, josta vähintään toiselta on ammuttu karhuja tai se on hyväksytysti suorittanut suomalaisen taipumuskokeen karhunhaukussa.

Karhut ja kolarikarhut

Kolarikarhujen jäljityksessä on kyse onnettomuuden jälkihoidosta ja lisävahinkojen estämisestä. Haavoittuneen eläimen jäljitys poikkeaa monin tavoin normaalista metsästystilanteesta, ja yleensä olosuhteet ovat huonommat.
Metsästys voidaan ennakolta suunnitella sopivaan aikaan ja alueelle. Ja se voidaan myös lopettaa, mikäli niin tuntuu. Karhukolarit tapahtuvat yleisimmin illalla, koska se on toinen karhujen aktiivinen liikkumisaika ja liikenne on aamuyötä vilkkaampaa. Jäljitys alkaa usein pimenevässä tai jo valmiiksi pimeässä maastossa.
Karhulla on villin petoeläimen luontaista oveluutta niin paljon, että sen tavoittaminen ihanneolosuhteissakin vaatii taidon ja kokemuksen lisäksi aina myös annoksen hyvää tuuria, niin miehiltä kuin koirilta. Haavoittunut karhu käyttää kaikki osaamansa keinot jäljittäjien eksyttämiseksi. Se osaa salautumisen, jälkien hävittämisen veteen, paluuperät, jälkitarhat ja ketunlenkit paremmin kuin moni kaksijalkainen sissi.
Kun työ on vaikeaa, on selvä, että siihen tarvitaan parhaat mahdolliset tekijät. Nuorten koirien ja kokemattomien ohjaajien kouluttaminen tapahtuu toisissa puitteissa. Kolarikarhujen jäljityksessä on onnistumisen pakko. Työstä ei voi vetäytyä ja todeta, että no niin, karhupa oli meitä ovelampi, yritetään ensi kerralla uudelleen.

Karhukammo

Sekä karhun metsästys että haavakon jäljittäminen edellyttävät koiralta pitkälle samoja ominaisuuksia. Molemmissa tehtävissä ensimmäisenä edellytyksenä on "karhuverisyys". Ilman sitä ei pääse eteenpäin. Parhaiten koiran kiinnostuksen ja pelon kynnyksen saa selville, jos on käytettävissä haavoittuneen ja kylliksi adrenaliinia erittäneen karhun verta. Lievempiä mittareita ovat muunlaiset hajut, jätökset, jäljet jne.
Kuitenkin karhun hajua pidetään yleensä liian yksioikoisesti koiran rohkeuden itsestään selvänä mittarina. Ei ehkä osata ajatella, että koiralla, samoin kuin kaikilla muillakin eläimillä, on useita luontaisia pelkoja ja viettejä, joiden ohjailussa ihmisellä voi olla ratkaiseva merkitys.
Otetaan esimerkiksi paukkupelko, joka tekee metsästyskoirasta kelvottoman. Se syntyy vahingossa tai ihmisen väärän toiminnan seurauksena, mutta oikealla menettelyllä sen syntymisen voi pääsääntöisesti ehkäistä.
Päinvastainen esimerkki voisi olla vaikkapa pyyntivietin sammuttaminen. Maailma on täynnä sovussa eläviä kissoja ja koiria, vaikka luontaiset vietit useimmiten johtavat täysin vastakkaiseen asetelmaan. Yksittäisenä, mutta ei varmasti ainutlaatuisena tapauksena Venäjällä muuan pyyntiverinen ja kokeissa palkittu länsilaikanarttu ryhtyi oikean totuttelun jälkeen hoivaamaan ja jopa imettämään metsäkauriin vasaa.
Jos koiranpentu syntyisi asuttuun karhunpesään, se ei varmasti koskaan osaisi pelätä pelkkää karhun hajua. Karhupelko voi koiralla olla luontaista tai ylikorostunuttakin varovaisuutta, koska koirat reagoivat hajuun voimakkaasti. Pelosta voi helposti tulla sairaalloinen kammo, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä rohkeuden, pyyntiverisyyden tai muun vastaavan kanssa.
Harkitulla toiminnalla isäntä saa koirastaan aika helposti karhua pelkäämättömän. Se ei silti takaa, että koira olisi mestari itse pyynnissä. Karhukammon voi välttää, kun koira jo pentuna pääsee tutuksi hajuun myönteisissä ja turvallisissa olosuhteissa. Karhukontaktissa isännän arkuus ja epävarmuus heijastuvat välittömästi rohkeaankin koiraan.

Hyvä karhukoira

Koirasta voi saada hirvikoiran suhteellisen helposti, mutta karhun metsästykseen ja erityisesti haavakon jäljittämiseen erikoistuminen vaatii runsaasti enemmän aikaa, viitseliäisyyttä ja johdonmukaista suunnitelmallista työtä.
Hyvään lopputulokseen pääsemiseksi on kaksi eri tapaa. Joko tehdään ensin hyvä, ylisitkeä hirvikoira ja sitten ryhdytään koulimaan sitä karhulle, tai erikoistutaan alusta alkaen kasvattamaan vain karhusta kiinnostunutta koiraa. Molemmissa vaihtoehdoissa on omat haittansa, hyötynsä ja myös kompastuskivensä. Oppiriitoja käydään myös siitä, pitääkö hyvän koiran olla hyökkäävä vai paimentava.
Hyvä ja sitkeä hirvikoira pysyy karhulla, mutta ongelmaksi voi tulla se, ettei karhu pysykään koiralla. Nuoret yksilöt ovat missä tahansa eläinkannassa enemmistönä. Useimmiten koiran eteen sattuukin nuori karhu, joka arkana tavallisesti ottaa niin nopean ja pitkän karkon, ettei hyväkään koira pysty seuraamaan.
Karhu saavuttaa kiitolaukassa noin 60 km:n tuntinopeuden, mikä on liikaa koirille. Kun se vielä pakenee myötätuuleen, eikä sen tassuista jää maahan hajumerkkejä, putoavat ilmavainuiset koirat helposti kyydistä, ja jälkivarmoilla ja sitkeillä hakijoilla haukusta tulee katkonainen.
Itsevarmat vanhat karhut saattavat ryhtyä pyytämään koiraa, jolloin yksinäinenkin koiralla metsästävä voi saada ampumatilaisuuden. Usein vanhat kuitenkin osaavat eksyttää koiran vesistöihin, jänkärimpiin ja muihin vaikeakulkuisiin maastoihin. Koira menettää ensin tuntuman ja ajan mittaan myös kiinnostuksen, tai löytää vaikkapa hirven helpommaksi haukuttavakseen.
Hirvityöskentelyn tapaisessa rauhallisen paimentavassa ja etäältä tapahtuvassa haukussa saattaa niin arka kuin vihainenkin karhu pysyä aloillaan, mutta seuraa vastaavasti ympäristöä monin verroin tarkemmin kuin ärhäkästi painostavien koirien pyörityksessä oleva karhu. Hirvihaukun tyyppistä karhuhaukkua on lähes mahdoton lähestyä.
Jämtlanninpystykorvan ja harmaan tapaiset sitkeät jälkivainuiset hirvikoirat ovat suosittuja Kaakkois-Suomessa. Siellä karhua metsästetään hyvin samaan tapaan kuin hirveäkin. Käytetään tiheitä passiketjuja Koiran tehtävänä on karhun löytäminen, sen liikkeiden tiedottaminen maastossa haukulla, sekä passiin painostaminen.
Pohjois-Suomen harvatiestöisillä selkosilla pakeneva karhu on pian saavuttamattomissa. Jalkamies ei pysy perässä, eikä passeja pysty autoilla siirtelemään karhun eteen. Usein pyyntikin tapahtuu vielä perinteisen mies ja koira -periaatteen mukaan. Oppiriidat hyökkäävästä tai paimentavasta koirasta eivät kuitenkaan ole etelän ja pohjoisen välillä. Kumpaakin näkemystä esiintyy molemmilla ilmansuunnilla. Ja kummallakin näkemyksellä on omat perusteensa.
Paimentava koira saattaa saada arankin karhun pysymään aloillaan niin, että koiramies ehtii päästä tuntumaan. Toisaalta taas, jos karhu päättää mennä, niin se kyllä menee, vaikka sitä haukkuva yksinäinen koira olisi miten aggressiivinen ja rohkea tahansa.
Kahden tai useamman koiran käyttöä taas vaikeuttaa se, että ne ovat laumana turhan suuri riski ainakin poroalueella. Sitä paitsi useamman koiran koulutus ja hyviksi, "samanjalkaisiksi" pyytäjiksi saaminen on työlästä. Suomalainen pyyntikulttuuri on painottunut muutenkin suosimaan vain yhdellä koiralla metsästämistä.
Jos taas koiran pyrkii alusta alkaen saamaan pelkästään karhusta kiinnostuneeksi, saa varautua pitkään ja monesti turhauttavaan työhön. Metsässä pitää liikkua paljon ilman koiraa, jotta tuntemus alueen karhuista ja niiden kulloisistakin liikkeistä olisi riittävä mielekkäälle koulutukselle. Siltikin koiran intoa luonteviin kohteisiin joutuu jatkuvasti sammuttelemaan ja sekoittelemaan.
Jos työssä onnistuu, on jahdissa helppo olla. Kun haukku kajahtaa, ei tarvitse epäröidä, onko kyse yhdestä niistä vähintään kymmenestä todennäköisestä hirvestä, vai juuri se oikea - äijä.
Myös hirvikoiriksi oppineita vanhempia koiria joutuu kouluttamaan, erityisesti jäljittäjiksi. Samoin metsässä ennakkoon tehtävä työ on pyynnin onnistumisen kannalta tärkeää. Karhu pitää pystyä paikallistamaan mahdollisimman pienelle alueelle, jotta koira ei eksyisi hirvien jäljille. Myös tuoreen jäljen löytäminen ja sen seuraaminen ennen koiran löysäämistä varmistaa tilannetta. Samaa menettelyä joudutaan käyttämään jänisverisillä ketunajureilla.

Vain pystykorvainen?

Meillä Suomessa pidetään itsestään selvänä, että karhukoirat ovat pystykorvaisia rotuja. Muualla maailmassa asia on ihan päinvastoin. Kaikenlaiset läppäkorvat ovat täydessä touhussa, mutta pystykorvista ei ole tietoakaan.
Kyse ei niinkään ole enempää täällä kuin sielläkään rotujen soveltuvuudesta, vaan perinteestä. Baltian maat ovat eri kulttuurien rajamailla, ja siellä karhun pyynnissä käytetään tasapuolisesti pystykorvaisia ja terriereitä. Amerikoissa karhun perässä ulvoo liuta "verikoiria".
Kyse on ehkä enemmänkin pyyntitavoista, kuin koirien soveltuvuudesta. "Karhuverisiä" koiria on varmasti muissakin kuin pystykorvaisissa roduissa. Normaalin vahingoittumattoman karhun metsästys taitaa sujua parhaiten haukkuvilla pystykorvaisilla koirilla, mutta nimenomaan kolarikarhujen varalta voisi ennakkoluulottomasti kokeilla myös muiden nimenomaan jälkivainuisten rotujen kiinnostusta karhua kohtaan.
Noutajien ja muiden jälkityössä käytettävien ei-pystykorvaisten rotujen haittana on se, ettei niistä juuri ole apua liikkuvan haavakon metsästämisessä. Vastaavasti ne pysyvät jäljellä kuitenkin pystykorvaisia varmemmin. Kun haavakkokarhun jäljittämisessä on turvallisinta käyttää kahta koiraa, ja kun karhu on liiankin taitava peittämään jälkensä ja eksyttämään seuraajansa, voisi toimiva pari hyvinkin syntyä kahdesta oman alansa spesialistista.
Tietämystään syventämään halajaville antaa perusteellisempaa tietoa Suomen Metsästysjäljestäjät-yhdistyksestä Juha Virekoski, puhelin 050-5689 284.

 

 
Matti Myllynen | +358(0)40 5081693 | matti@karhunkaatajan.com | Rastaankatu 13  53850 Lappeenranta  Finland              Kaakon Nettipalvelu